torstai 2. helmikuuta 2017

Elämä lyhyt, taide pitkä

"Välillä tuntuu jotenkin vaikealta elää", hän sanoi.
"Niin."
"Mutta kaikki on hyvin?" 
"Kaikki on hyvin."

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat. Otava 2017.

Sain juuri päätökseen Joel Haahtelan uutuusromaanin Mistä maailmat alkavat. Ensin tekee mieli sanoa tämä:  Joel Haahtela on suomalaisen nykykirjallisuuden suuri humanisti, ehkä suurin.

Lukekaa Mistä maailmat alkavat niin tiedätte, mitä tarkoitan.

Haahtela operoi tunnelmilla ja tunnemaailmoilla. Kerronta on äärimmäisen hienosäikeistä ja lyyristä, äärimmilleen nyanssein viritettyä.

Haahtelan tavassa kuvata ihmistä on hartautta. Hän kirjoittaa henkilöhahmoistaan aina kunnioittavasti. Heissä on hyvin harvoin mitään alhaista ja vietinomaista.  Haahtelan kirjallisessa imperiumissa ihminen on ennen kaikkea henkinen olento, enemmänkin. Ikään kuin hän näkisi ihmisessä pyhyyttä, jonka tahtoo paljastaa.

Haahtelan sympatiat ovat usein maan hiljaisten puolella. Hänen kertojansa ja/tai romaanihahmonsa ovat usein joko herkkiä, yksinäisiä tai jollain tapaa sivullisia tai itsensä sivullisiksi kokevia. Tämä ei tee heistä välttämättä hauraita. Se tekee heistä ihmisiä, joille todellisuus näyttäytyy rikkaana ja kylläisenä.

Tällaisen salaisen prisman läpi maailman näkee myös Mistä maailmat alkavat  -teoksen päähenkilö, taidemaalari nimeltä Visa. Hän suhteessaan todellisuuteen on maagisia sävyjä. Haahtela piirtää ne esiin taiten.
Jos ikkunan takana seisoi talven pimeä seinä, sisällä huoneet alkoivat täyttyä valosta ja liekehtivistä väreistä, sata metriä korkeista aalloista. Kirjat putoilivat hyllyistä ja avautuivat, hänen lempimaalauksensa levittäytyivät pöydille. Niin kuin Visa olisi kaikkein epätoivoisimmalla hetkellä puhaltanut torveen ja kutsunut kaikki vanhat ystävänsä apuun.
 Ja:
Mutta sisällä Visa unohtui työnsä keskelle, unohti ajan ja astui sen ulkopuolelle, sinne missä olemassaolo oli jotain enemmän kuin elämä.

Mistä maailmat alkavat on puhdasverinen taiteilijaromaani. Se pohtii päähenkilönsä Visan kautta taiteilijuutta, kutsumusta ja taiteen tekemistä. Ennen kaikkea se pohtii mielikuvitusta ja tarkoin näkemisen kykyä sisäisen todellisuuden voiman lähteinä.
Visa on Haahtelan romaaninhahmoista pyhimysmäisin. Hänestä on kaikki ironia riisuttu.

Visan varjona kulkee hänen taiteilijaystävänsä Tapio. Hänessä on Visan herkkyys, mutta sen lisäksi hänessä vellovat toisenlaiset, pimeät voimat.

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Taiteilijuuden kirous

- Taide on onnistunutta vain jos siihen laittaa osan itseään. Siksi se on niin vaikeaa. Laulaminenkin. Oletko sinä onnellinen?
- Jos olisin, en ehkä enää maalaisi.
- Uskotko, että taiteilijuudesta on mahdollista parantua?
Albert huokasi.
- Se on kuin kirous. Minä en valinnut sitä.

Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi. Otava 479 sivua.

Onko koskaan kirjoittu yhtä paljon elämäkerrallista fiktiota kuin nyt? Epäilen. Tarvitsee vain vilkaista kustantajien listoja. 2000-luvun kirjallisista suuntauksista elämäkerralliset romaanit pistävät silmään runsaslukuisina.

Ymmärrän viehätyksen.  Fiktion avulla voi täyttää aukot, joihin  elämäkerrallinen kirjoittaminen ei yllä - toiveiden, pelkojen ja salattujen halujen täplittämän yksityisen psykologisen maiseman.

Vastenmielisyydenkin niitä kohtaan ymmärrän. Miksi retostella edesmenneen elämällä? Kuolleet eivät voi puolustautua. Lukija on kirjailijan moraalin ja hyvän maun armoilla.

Venla Hiidensalon Albert Edelfeltistä kertova romaani Sinun tähtesi on vuoden ensimmäisiä  romaaneja. Edelfeltin kaltaiseen kansallistaiteilijaan tarttuminen on riskaabelia. Miten kirjoittaa, ettei lopputulos ole kankea kirjallinen patsas? Miten välttää taiteilijamyytin pönkitys ja putoaminen kliseiden sudenkuoppaan?

Millainen on Venla Hiidensalon Edelfelt?

Inhimillinen ja ristiriitainen: Hän maalaa. Hän juo. Häntä rassaavat suku- ja perhesiteet, velvoite elättää ja olla isä. Hänen avioliittonsa on kulissi. Hän makaa malliensa kanssa, sillä ilman seksiä hän on kykenemätön työskentelemään. Hän on levoton, vapaudenkaipuinen, yksinäinen ja alati tyytymätön. Vanhetessaan hänestä tulee yhä synkempi.
Hiidensalon Edelfelt kokee, että on täyttänyt muotokuvillaan vain tilaajiensa toiveita. Hän ei kykene iloitsemaan menestyksestään, henkilökohtainen täyttymys jää saavuttamatta. Se vain välähtää hänelle, ensin ranskalaisen rakastetun Virginien, sitten Aino Actén muodossa.

Hiidensalon Edelfeltiä ei kaiverra weltschmerz tai angst. Mieleen tulee ranskasta juontava termi ennui, eräänlainen syvä lyyrinen apeus, tylsistyminen elämään ja pettymys maailmaa kohtaan.

Kärsivän taiteilijan myytti, kyllä. Vaan olisiko onnellinen Albert Edelfelt ollut kaunokirjallisesti kiinnostava?

Kirjalijan ansioksi on todettava, että aivan näin yksioikoinen Hiidensalon kuva Edelfeltistä ei ole. Siihen tuovat moniulotteisuutta teoksen muut henkilöhahmot, Edelfeltin perheenjäsenet, joiden kautta häntä myös tarkastellaan. Hiidensalo osaa kutoa Edeltin osaksi yhteisöään. Tämä on teoksen vahvuus.


Muuten ansiokkaan romaanin loppu on epäonnistunut. Albert Edelfelt menehtyi 1905. Teoksen tapahtumia on venytetty vuoteen 1917 ja 1918. Aivan niin, Suomen juhlavuosi jne. Kummallista silti, ettei kustannustoimittaja puuttunut tällaiseen kaunokirjalliseen tyhjäkäyntiin.




 

torstai 7. tammikuuta 2016

Mitä haluan lukea keväällä 2016?

Oho ja jopas jotain. Kävin läpi kustantajien kevätkatalookit ja eräs asia pisti silmiin. Runokeväästä on tulossa melkoinen, yhtä vahvaa ja runsasta en muista vuosikausiin.  Kokoelman julkaisevat mm. Harri Nordell, Panu Tuomi, Olli Heikkonen, Kristiina Wallin, Jyrki Kiiskinen, Erkka Filander ym. Iloitsen.

Muutoin kevään 2016 kirjasato näyttää yllättävän nimettömältä. Meinaan, että hypetetyimmät kirjailijat loistavat poissaolollaan. Odotetuin teos lienee Tommi Kinnusen helmikuussa julkaistava Lopotti. Katsoin myös, että mm. Mikko Rimmiseltä ja Juha Itkoselta tulee jotain.
Ehkä hyvä näin. Suosituimpien kirjailijoiden poissaolo julkaisulistoilta antaa tilaisuuden loistaa muille, ei-niin-hypetetyille tekijöille. Ja keväthän on nyt aina tälläista.

Käännösteoksista isoin tapaus taitaa olla Helen MacDolnaldin tietokirjaksi luokiteltu teos H niin kuin haukka, jonka mainitsin tässä postauksessa. (Tosin virheellisesti ruotsalaiseksi teokseksi).

Jokatapauksessa. Alla hyvin subjektiivinen sommitelma omaksi lukulistakseni.

Runot
Harri Nordell: Hajonneet (Wsoy). "Uuden kokoelmansa myötä hän jättää hyvästit runoudelle", kustanjan ennakkotiedot varoittavat. Siis mitä. Laittaako Suomen paras runoilija pillit pussiin?

 - Erkka Filander: Torso (Poesia).  Runouden ihmelapsi voitti 19-vuotiaana HS:n esikoiskirjapalkinnon. Jännä nähdä, millainen Filanderin toinen runokokoelma on. Näin lupaa kustantaja: "Runoja hetkestä jolloin ihminen tekee elämäänsä suuntaavan päätöksen."

 - Kristiina Wallin: Valon paino (Tammi). Runoja surusta ja muistista.

Kotimaiset romaanit
- Kaiho Nieminen: Ihmissuden kronikka (Wsoy). Köyhä talonpoika pakenee tappoa korpeen 1600-luvun Suomessa. En ole lukenut yhtään Niemistä, joten lienee aika. Tämän teoksen aihe vetoaa.

- Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus). Romaani arkkitehti Engelin työstä Helsingissä vuosina 1816-1840.

 - Heli Slunga & Jaana Seppänen: Lapin Lolita (Wsoy). "Romaani prostituutiosta, viattomuudesta, rahasta ja lihasta." Kuulostaa räyhäkältä ->lukulistalle.

Käännöskirjat (kauno+tieto):
- Helen Macdonald: H niin kuin haukka (Gummerus). Historioitsija kertoo haukan kouluttamisesta ja elämästään.

- Fausto Brizzi: 100 onnen päivää (Gummerus). Kertomus 40-vuotiaan miehen sadasta viimeisestä päivästä. 

- Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus (Tammi). Romaani isän ja tyttären suhteesta vanhan mielisairaalan seinien sisällä.

Kotimainen tieto yms.
- Jani Kaaro: Kauniimpi maailma (Wsoy). Tiedetoimittajan kirjoituksia sielusta, taloudesta ja oikeudenmukaisuudesta.

- Tommi Melender: Onnellisuudesta (Wsoy). Esseitä onnellisuuden kirjosta runoudesta jalkapallon MM-kisoihin.

- Minna Eväsoja: Melkein geisha (Gummerus). "Japanilaisen estetiikan dosentti havainnoi japanilaista kulttuuria." Kiinnostava nähdä, kuinka vetävästi estetiikan dosentti kirjoittaa.

- Pirkko Lindberg: Fukushima ikuisesti (Savukeidas). Lindberg teki matkan onnettomuuden jälkeiseen Japaniin ja haastatteli kymmeniä ihmisiä.


maanantai 4. tammikuuta 2016

Kohtalon iskuista viis

Petri Tamminen: Meriromaani.  Otava 2015. 142 s.

Ei ollut tarkoitus laatia kirjoitelmaa tästä teoksesta. Laadin silti. Petri Tammisen Meriromaania on toki kiitelty siellä täällä, mutta siitä huolimatta se pääsi yllättämään. Kyseessä on erinomainen pieni romaani. Siinä ei ole lausettakaan liikaa tai liian vähän. Sen tarina on tiiviisti fokusoitu. Sen huolellinen kysymyksenasettelu kantaa ensimmäiseltä sivulta viimeiselle. Muodostuva kerronnan kaari on jäntevä ja hieno.

Tarinan Vilhelm Huurna on merimies, jonka laiva toisensa jälkeen uppoaa. Yhden paatin myrsky saartaa matalikkoon. Toiseen törmää höyrylaiva. Kolmas uppoaa muuten vain. Neljäs hajoaa jäihin - ja niin edelleen. Mitä tekee Huurna?
Jatkaa seilaamista, kun muutakaan ei osaa. Kotona vaimokin menehtyy synnytykseen. 

Meriromaanissa yhdistyvät Antti Tuurin lakoninen kerrontatapa ja John Williamsin Stoner-teoksen Stonerin henkilöhahmo. Vilhelm Huurnassa on sama lahja ottaa vastaan kohtalon iskut ja samaa kykyä pysyä stoalaisen tyyväisenä kuin Stonerissa. Hänessä on myös samaa syvää uskollisuutta kutsumukselleen. Kuten Stoner, Meriromaanikin on henkilöhahmoromaani ja elämänviisausromaani.
Tammisen kirjoitustyylissä puolestaan on anttituurimaista konkreettisuutta, yksitotisuutta ja rivien väliin kätkeytyvää huumoria.

Sieltä täältä romaanin muiden henkilöhahmojen puheista pilkahtalee, että Huurna on kaikesta kuuluisasta epäonnestaan huolimatta arvostettu mies. Itselleen hän ei osaa antaa arvoa. Tuon arvon hän antaa elämälle.
Romaanin avainlause löytyy sivulta 125.
Hänestä näytti, että hänen elämänsä oli jäänyt noihin laivoihin ja lahosi nyt siellä kunnes jäljellä ei olisi edes riekaleita, levät vain huljuisivat. 
Silloin hän avasi silmänsä ja huomasi, että hän sai kuitenkin olla ja elää, kulkea maan päällä etelään tai pohjoiseen tai olla vaikka kulkematta, pysyä tässä. Aina hänellä kuitenkin olisi elämä ja sillä arvo, tämän elämän itsensä arvo, laivat olivat uponneet mutta hän ei.

sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Kuusi parasta vuodelta 2015

Perinteinen kirjavuoden listaus. Nämä teokset jäivät erityisesti mieleen vuodelta 2015. Laitoin teokset järjestykseen sen perusteella, missä järjestyksessä lukisin ne uudelleen.


(1) John Williams: Stoner. Bazar 2015.
- Aina kun kadotan uskoni romaanitaiteeseen, tartun tähän teokseen.  Upeampaa teosta nöyryydestä, omistautumisesta, omaksi itseksi tulemisesta ja intohimosta kirjallisuuteen tuskin on kirjoitettu. Melankolinen, merkillisen tyyni ja merkillisen kaunis romaani.

Rakkaus kirjallisuutta kohtaan, kieltä kohtaan, mielen ja sydämen arvoituksia kohtaan, rakkaus joka ilmeni kirjainten ja sanojen pienissä, erikoisissa ja yllättävissä yhdistelmissä, niissä jotka painettiin tummimmalla ja kylmimmällä musteella mitä löytyi - tuon rakkauden hän oli kätkenyt kuin se olisi ollut luvatonta ja vaarallista, mutta nyt hän uskaltautui paljastamaan sen aluksi varovasti ja sitten rohkeasti ja lopulta ylpeästi.


(2) Richard Flanagan: The Narrow Road to the Deep North 
- Man Booker -palkinnon napannut teos julkaistiin viime vuonna, mutta nostan sen silti tämän vuoden listalle (luin kirjan toukokuussa). Suurilla teemoilla maadoitettu syvä lukuromaani, joka tavoittaa jotain olennaista elämän ristiriitaisuudesta.
Ensimmäinen "kuoleman rautatiestä" lukemani romaani. Teos kertoo Japanin sotavangeiksi joutuneista liittoutuneiden sotilaista, jotka rakentavat pakkotyöllä rautatietä Burmassa. Enemmän kuin sotaromaani The Narrow Road to the Deep North on kuitenkin yhden miehen kehityskertomus.

For the world did not change, this violence had always existed and would never be eradicated, men would die under the boot and fists and horror of other men until the end of time, and all human history was a history of violence.
 
(3) Leena Krohn: Erehdys. Teos 2015.
- Kirjasta jokunen sananen eilisessä Lukuhaasteen huiput -postauksessa.
  
 (4) Harry Salmenniemi: Pimeän lehdet. Otava 2015.
- Runovuoden kirkkain helmi. Salmenniemi kirjoittaa pelkistetysti ja konkreettisesti, mutta tavattoman yllätyksellisesti. Salmenniemellä on taito saada suomenkieli kaikumaan. Pimeän lehdet on sanojen huikea peilisali.

Tapahtuma, välähdys jonka /jälkeen mikään ei ole kuin ennen. Seisot/ syli auki, hihat valmiina. Teksti heijastaa/ repalaisen maailman jossa edes pinta/ ei ole ehjä, ja nyt sillä tarkoitetaan sinua.


(5) Anneli Kanto: Pyöveli. Otava 2015.
- Pohjanmaan historiasta intohimoisesti kiinnostuneelle tämä teos oli täysosuma. Kirjan päähenkilö on opinnälkäinen ja sivistystä janoava nuori mies, jolla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä isänsä tavoin pyöveliksi. Kiinnostavan aiheen ja uskottavasti kuvatun miljöön lisäksi plussaa siitä, että teoksen sivuilla vilisee lukuisia todellisia historiallisia henkilöitä.



 (6) Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki. Teos 2015.
- Vaativampi ja runsaampi romaani kuin Teemestarin kirja.  Yksityiskohtaisesti visualisoitu ja runollisesti kuvattu fantasiamaailma, surumielisen valoisa teos rakkaudesta ja yksilön kamppailusta sortoa ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan.

Muurit putoavat vaitonaisina syvään veteen, jokaista ovea pitelee lukko ja ikkunoita peittävät oksanjäykät ristikot. Jos menee riittävän lähelle, saattaa kuulla sanojen kahahtelua, ja aistia seinien takana monta yksinäisyyttä toistensa lomassa. Vielä lähempänä voi toisinaan tavoittaa huutoja, mutta ehkä ne ovat lokkien.


perjantai 1. tammikuuta 2016

Lukuhaasteen huiput

Vuosi on vaihtunut, mutta palaan vielä marraskuun kirjahaasteeseen ja sen aikana lukemiini kirjoihin. Kuten etukäteen ajattelin, alkuperäisessä lukusuunnitelmassa oli mahdoton pysyä. Näin siinä kävi:

- Asko Sahlberg: Irinan kuolemat
- Ville-Juhani Sutinen (toim.): Mitä David Foster Wallace tarkoittaa? (essee)
- Aki Ollikainen: Musta satu
- Leena Krohn: Erehdys
- Markku Pääskynen: Sielut
- Viivi Rintanen: Mielisairaalan kesätyttö (sarjakuva)
- Darryl Cunningham: Psychiatric Tales (sarjakuva)
- Vuokko Sajaniemi: Pedot
- Juha Valste: Neandertalinihminen (tieto)
- Svante Pääbo: Neandertalilainen. Kadonnutta perimää etsimässä (tieto)
- Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat
- Sini Mononen, toim: Alaston totuus taiteesta (essee)
- Heleena Lönnroth: Puukolla vai puntarilla?

Näistä teoksista mieleenpainuvimmat lukukokemukset olivat:


Leena Krohn: Erehdys

Olen yhä sitä mieltä, että Leena Krohn on Suomen merkittävimpiä kirjailijoita ja enemmän. Hän on todellisuuden kerrostumien näkijä ja tutkija. Lähes koko Krohnin tuotanto on omistettu yhdelle kysymykselle: kuinka inhimillinen tietoisuus toimii ja kuinka tietoisuus on - tai luo - todellisuutta. Ja ennen kaikkea:  onko tuon todellisuuden takana jotain muuta ja voiko siihen saada kosketuksen? En tiedä toista kirjailijaa, joka tutkii yhtä ja samaa teemaa samalla tavoin sinnikkäästi ja johdonmukaisesti. Krohn verhoaa lukeneisuutensa taitavasti kuten hyvän kirjailijan kuuluukin, mutta tarkka lukija tunnistaa hänen kaunokirjalliseen ontologiaansa kutoutuvan säikeitä mm. moderneista luonnontieteistä ja mystiikan perinteistä.
Luin Erehdyksen kahteen kertaan. Teos sisältää Krohnin teosten tavoin lukuisia sisäkkäiskertomuksia täynnä varjoja, outoja kulmia ja ristivalotuksia. Kehystarinan päähenkilö on kirjailija, joka matkustaa pikkupaikkakunnan kirjastoon puhumaan työstään ja lukemaan otteita teoksistaan. Muuta en halua kertoa kuin että teoksen loppu on tyrmäävä.
Sitaatti teoksen keskeltä:

Rouva Kaskas ajatteli, että jos hänen muistonsa olisivat erilaisia, hän itsekin olisi toinen. Miten vaikeaa, hän ajatteli, onkaan erottaa ihmistä siitä, mitä hänelle tapahtuu. Sillä itse kukin vetää puoleensa juuri omansa kaltaisia kokemuksia eikä kukaan voi nähdä muita unia kuin omiaan.
*** 

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat

Miten ihmiselle käy, kun hänelle tapahtuu äärimmäisen epätodennäköisiä asioita? Tätä kysymystä  Taivaalta tippuvat asiat tarkastelee. Merkilliset sattumat koettelevat romaanin henkilöhahmoja. Yhteen iskee viidesti salama, toinen voittaa lotossa kahdesti, kolmas menettää vaimonsa, kun tämän päähän putoaa yllättäen taivaalta jääkimpale. Romaanin kysymyksenasettelu on kiinnostava. Sysätessään henkilöhahmonsa heikoille jäille Ahava tulee samalla paljastaneeksi jotain universaalia: ihmisen hallinnan- ja turvallisuudentunteen haurauden ja ohuuden. Järjestäytyneen maailman ja arkipäiväisten askareiden alla lymyää mielettömyys, hallitsemattoman tapahtumisen potentiaali, jonka järkeistämiseen ja haltuunottoon ihmisen välineet ovat kehnot. Taivaalta tippuvat asiat  on hieno, kylmäävällä tavalla kaunis romaani.
Kuulkaa, matto voi mennä jalkojen alta ilman kärsimystäkin. Siksi minä teille kirjoitin ja kirjoitan nyt uudestaan, anteeksi.
 ***


Markku Pääskynen: Sielut

Markku Pääskysen romaanin juoni on näennäisen simppeli. Kirja kertoo, mitä yhden päivän aikana tapahtuu, kun Maija-niminen pikkutyttö katoaa. Thrilleriä tai edes jännityskertomusta odottava kuitenkin pettyy. Maijan hahmo on kirjailijan motiivi tutkia, kuinka ihminen on läsnä poissaolonsa kautta ja mitä tapahtuu, kun yhteisöön repeää yhden sen jäsenen muotoinen aukko ja kuinka yhteisö sen seurauksena menee epätasapainoon. Maijan katoamisen horjuttamat ihmiset ajelehtivat uudessa valossa paljastuneessa todellisuudessa kuin laivat vailla kapteenia.
Sielut operoi osaltaan samalla sattuman ja todellisuuden repeämisen tematiikalla kuin edellä arvioitu Taivaalta tippuvat asiat, mutta taiteilee kahden todellisuuden taitekohdassa näkyvämmin. Pääskynen kutoo runollisella otteella romaanin konkreettisen maailman ja tapahtumien rinnalle unenomaista maailmaa. Pääskynen on nerokas pinnanalaisen maailman tarkkailija ja rakentaja.  Sielut on on kunnianhimoinen, metafyysisiä kysymyksenasetteluja kätkevä kaunokirjallinen taideteos. Se on myös salakavalasti salaviisas teos. Tällaisten lauseiden edessä on pakko kumartaa:
Yksi Taiton lapsuuden tärkeimmistä asioista oli lukea Salaisuuksien kirjaa joka oli elämän kirja ja kuoleman kirja, rakentaa asioista kuva ja hylätä se, oppia vertaukset ja sekoittaa ne keskenään, oppia salaisuudet ja hylätä ne, tutkia viisautta ja tutkia mielettömyyttä ja ymmärtää ne yhdeksi ja samaksi, tutkia lapsuutta ja tutkia aikuisuutta ja havaita ne erillisiksi mutta yhdeksi, sulkea vihdoin kirja mieli täynnä ja tuntea tyhjyys ja väsymys asioiden edessä, ymmärtää nuo asiat valoksi ja pimeydeksi yhtäaikaa.

***


Mitä David Foster Wallace tarkoittaa? toim. Ville-Juhani Sutinen. 


Tunnustan. En ole lukenut yhtään Wallacen teosta enkä usko koskaan edes tarttuvani hänen pääteokseensa Infinite Jest. Sen sijaan olen lukenut kohtalaisen paljon, mitä Wallacesta on kirjoitettu, joten tartuin Sutisen toimittamaan esseekokoelmaan. En tiedä, onko se paras opus tutustua amerikkalaiskirjailijan ajatteluun ja estetiikkaan; äänessä lienevät kuitenkin Suomen innokkaimmat Wallace-fanittajat.
Kokoelman toimittaja Sutinen kirjoittaa alunperin v. 2008 julkaistussa esseessään minun makuuni liian provokatiivisen ylemmyydentuntoisesti. Onneksi kukkoileva tyyli tuppaa katoamaan älyköistä kuuteenkymmeneen ikävuoteen mennessä ja parhaassa tapauksessa korvautuu nöyryydellä. Niin, minä olen tullut vanhaksi. Jokatapauksessa. Kirjassa olennaisimman Wallacesta tiivistävät esseissään Tommi Melender ja Ville Luoma-aho, tässä järjestyksessä. Melender käsittelee Wallacen kritiikkiä nykykulttuurin kyllästämää ironiaa kohtaan ja tekee tiivistävän analyysin Infinite Jestistä. Ai niin. Kumpi muuten on ironian vastakohta, vilpittömyys vai naiivius?

***

Darryl Cunningham: Psychiatric Tales


Aina joskus tapaa ihmisiä, jotka kuvittelevat että mielenterveyttään voi täysin hallita, että välttyy sekoamiselta kun kulkee kultaista keskitietä -  syö hyvin, lenkkeilee, rakastaa ja tulee rakastetuksi. Sellaiseen ajatteluun liittyy omahyväinen syytös: jos sairastut, olet elänyt väärin ja voit syyttää vain itseäsi. Niin tietämättömän ihmisen käteen ojentaisin Darryl Cunninghamin sarjakuvateoksen. Psychiatric Tales sisältää kahdeksan tarinaa, jotka käsittelevät mm. skitsofreniaa ja masennusta. Teos tarpeellinen muistutus siitä, että psyykkiset sairaudet eivät ole yksioikoisia behavioristisia tuotoksia vaan jotain muuta, josta oheinen sitaatti todistaa:

Sarjakuva muuten perustuu Cunninghamin omiin kokemuksiin. Hän työskenteli ja opiskeli mielisairaalanhoitajaksi kunnes sairastui itse. Arvottomaksi itsensä kokemisen suosta hänet pelasti sarjakuvien tekeminen.




sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Hyvyys, totuus ja kauneus


 Me emme ole täällä viihtymässä ja oleilemassa. Me olemme täällä kehittyäksemme paremmiksi ihmisiksi, jotta seuraava sukupolvi voisi kehittyä vielä paremmaksi. Juuri tällaista näkökulmaa nykykulttuuri välttelee viimeiseen asti.
Meitä ikään kuin painostetaan henkiseen ja hengelliseen laiskuuteen.
 ***
Hyvä elämä on alkanut tarkoittaa vaivatonta elämää, jossa hyvä tulee rennosti puuhailemalla. Voi niitä nuoria, jotka nielevät tämän mediavalheessa kimmeltävän täkyn.-- Vaivannäköön sitoutuminen on moraalisen heräämisen alku, ja se tapahtuu jo lapsuudessa. Joka ei töitä tee, sen ei syömänkään pidä.

Jari  Ehrnroth: Toivon tarkoitus. Kirjapaja 2014.

En ole varma, onko Jari Ehrnroothin viime vuoden lopulla ilmestynyt teos Toivon tarkoitus saanut kaikkea ansaitsemaansa huomiota. Yhtä tuikeaa moraalifilosofista ruoskintaa ei Suomessa ole nähty. Lukijasta riippuen kirjan parissa joko viihtyy, syyllistyy, huvittuu tai kauhistuu.

Ehrnrooth mielestä ei riitä, että ihminen tavoittelee hyvinvointia ja onnellisuutta. On pyrittävä yksilöllisiä tavoitteita suurempaan päämäärään: parempaan ihmisyyteen. Ehrnrooth listaa sen korkeimmiksi tasoiksi hyvyyden, totuuden ja kauneuden. Kulttuurievoluutio etenee, kun ihmiset tavoittelevat näitä asioita.  Jos hyvyyden, totuuden ja kauneuden tavoittelu unohtuu, kulttuuri taantuu.
Ehrnrooth mielestä viihtyminen, oleilu ja hyvinvointi eivät riitä. Hän haluaa ruoskia ihmiset tekemään töitä itsensä kanssa. Jos ihmiset unohtavat itsensä vain oleilemaan hyvinvointivaltioon, edessä on historian loppu ja ihmiskunnan tuho.

Aivan. Millaisia sanoja! Idealisessa suuruudessaan ne ovat yhtä kauniita kuin kauhistuttaviakin. Kaiken lisäksi ne osuvat suoraan perunalastupussin ja kaukosäätimen välissä kököttävän lukijan sydämeen. Moite on suorasukainen. Sinä siinä, henkinen vätys! Olet ajamassa länsimaista kulttuuria rappioon laiskanpulskealla tyytyväisyydelläsi.

Ehrnrooth ei  opeta, kuinka tulee elää ja ponnistella. Hän on puhdas moraalifilosofi, joka pyrkii tahkomaan teoriaa. Hänen visionsa toivosta ja Jumalasta kulkevat niin korkeissa sfääreissä, että lukija on vaarassa joko vieraantua tekstistä tai vetäytyä ironian linnakkeeseen. Se on harmi. Vähemmällä paasaamisella teos olisi lukijaystävällisempi.

Kirjailijan tinkimättömyyttä täytyy toki ihailla. Ehrnrooth on kirkasotsainen moralisti ja kilvoittelija, joka haaveilee uudesta ihmisyyden kehitysvaiheesta. Tällaiset puhtaat utoopikot ovat nykyään harvassa. Hän edustaa samaa ankaruuden koulukuntaa kuin esimerkiksi Antti Nylén paitsi että Ehrnrooth on paljon ankarampi, paljon ehdottomampi.
Filosofi on julkisuudessa kertonut viettävänsä askeettista ja kurinalaista elämää. On varmasti sietämätöntä olla kirkasotsainen kilvoittelija meidän muiden, laiskanpulskeiden hedonistien maailmassa. Hänenkaltaisilleen lienee vain kaksi vaihtoehtoa. On tehtävä kompromissi maailman kanssa ja siedettävä päivästä toiseen sen epätäydellisyytta tai vetäydyttävä omiin oloihinsa.

Toivon tarkoitus -kirjassa kiinnostavinta on mitä Ehrnrooth lausuu kulttuurista ja taiteista. Hän sälyttää niille melkoisen moraalisen tehtävän. Tähn tapaan:
Kulttuuri voi ylläpitää toivoa paremmasta ihmisyydestä tai se voi antaa periksi ja luopua jalostumisen haasteesta.
**
Kulttuuribarbariaa ei kukisteta sen omin asein massakulutuksen areeenoilla vaan päinvastoin eristäytymällä ja vaalimalla sitä, mitä barbaria ei koskaan voi tuotteistaa, koska se ei myy.
**
On luonnollista, että vapaat ihmiset haluavat viihtyä ilman paineita ja saada kirjallisuudesta sen mitä heidän mielensä tekee. Eivät he etsi teoksen ja lukijan välisen dialogin syvenemistä perimmäisten arvojen ja elämänfilosofian tasolle. He haluavat vain tyydyttää tunnetarpeensa ja arvostavat teoksia, jotka täyttävät tehtävänsä.
**
Rikos, porno, romantiikka.  Väkivalta, seksi rakkaus. Tämä kolminaisuus on lyhyt yhteenveto tunnetarpeita palvelevasta tarinakulttuurista.