perjantai 20. syyskuuta 2013

Onko tämä vuoden paras kirja?


Sei, päässäni raksuttaa hetken, ennen kuin ymmärrän ajatuksen kokonaan. Sinusta ei ole tietämäni mukaan kirjoitettu länsimaisilla kielillä yhtäkään kirjaa. Kukaan ei ole kirjoittanut kirjaa, jonka pääaiheena olisi Heian-kaudella elänyt hovinainen nimeltä Sei Shonagon. Suoniani kylmää.
Sei, sanoitko jotain?

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Otava 2013. 380 s.

No jo on kirjalla nimi, ajattelin nähtyäni Mia Kankimäen teoksen. Onneksi kuitenkin tartuin siihen. Kirja on loistava. Sitä voisi kuorruttaa  muutamalla muullakin ylisanalla kuten ainutlaatuinen. Jokainen kehusana on oikeutettu, sillä Kankimäen kirjan kaltaista ei kotimaan kirjamarkkinoilla ole aikoihin nähty. Todisteeksi kelvaatkon vaikka se, että teosta on mahdoton asettaa mihinkään genreen. Se on matkakertomus, tutkimus, biografia ja ennen kaikkea paljon muuta.

Mikä kirjasta tekee ainutlaatuisen? Kaksi asiaa: aihe ja lähestymistapa.


Teos käsittelee Japanin Heian-kaudella 900-luvulla elänyttä hovinaista ja runoilijaa Sei Shonagonia. Jälkimaailma muistaa hänet hovin elämää kuvaavasta Tyynynaluskirjastaan, ja muustakin. Kankimäki kirjoittaa:
Sei, silloin harvoin kuin sinut mainitaan, törmään yhä uudelleen näihin puolihuolimattomasti heitettyihin määreisiin: että olit teräväkielinen, itseäsi täynnä oleva ämmä, joka kulki ympäriinsä harrastamassa seksiä ja julistamassa kriittisiä mielipiteitään. Olen puolestasi vähän loukkaantunut, enkä oikein edes tunnista sinua näistä kuvauksista.
  
Kankimäki on rohkea. Shonagonia tutkiakseen Kankimäki jätti päivätyönsä kustantamossa. Hän teki kaksi kolmen kuukauden matkaa Japaniin. Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeamminon eräänlainen tutkimuspäiväkirja, jossa Kankimäki raportoi työnsä edistymistä. Mukana ovat ilot, surut ja vitutukset.
Kankimäki suhtautuu hovinaiseen häpeämättömän ja ihastuttavan henkilökohtaisesti. Tämä on teoksen juju. Shonagon ei ole tutkimuskohde vaan sielunsukulainen. Kirjoittaja muun muassa puhuttelee Seitä suoraan. Lukijalta se vaatii totuttelua. Joitakin se ehkä ärsyttää.

Kirjoittaja laittaa persoonallisuutensa peliin jäljittäessään Shonagonin vaiheita. 900-luvun hovinaisen ja 2000-luvun kustannustoimittajan elämät ja tekstit nivoutuvat ja peilautuvat. Syntyvä kuva on kiehtova ja syvenee loppua kohden. Sein tarinasta tulee Kankimäen tarina.
Kun ylleni pujotetaan toinen kimono tajuan miksi. Siksi, Sei, että sinun loppusi liittyy minun loppuuni. Kun katson meitä kahta peilissä, tajuan, että sinä olet minä olen sinä. Kyllä, haluan tietää, mitä naimattomalle, nelikymppiselle naiselle tässä maailmassa tapahtuu, jos hän jättää elämänsä sellaisena kuin sen tuntee.
Täydet tyylipisteet Kankimäelle. On omaperäistä reflektoida omaa elämäänsä yli tuhat vuotta sitten eläneen japanilaisen hovinaisen kautta.

En tunne Sei Shonagon-tutkimusta, mutta uskon Kankimäen myös onnistuvan paljastamaan jotain uutta Shonagonin elämästä. Ainakin spekulaatiot ovat kiehtovia.

Teos on samalla henkilökohtainen tilitys siitä, miksi maa vetää kirjoittajaa puoleensa. Kankimäki kirjoittaa paljon Japanista, sen historiasta ja nykypäivästä. Hän paljastaa japanilaisen estetiikan elämäntunnon. Sitä kuvaa termi mono no aware. Täsmällistä suomennosta sille ei ole. Kyse on korostuneesta tietoisuudesta katoavaisuudesta ja kauneudesta. Näin sanoo eräs Kankimäen siteeraama munkki -
Why is it all so beautiful this fake dream this craziness why?



maanantai 29. heinäkuuta 2013

Kivekset ruvella ja meditoiden maailman ympäri

"Joku soitti. Jostain ristiinpukeutuvasta hipistä, joka luistelee valtatiellä." "No jos näen sellaisen, kerron teille ensimmäiseksi", vastasin hilpeästi.
Hän tuijotti minua epäuskoisena. "Siis mitä perhanaa sinä luulet tekeväsi poika? Luisteleminen valtatiellä on laissa kielletty! Oletko sinä ryypännyt?" 
"En, sir". "Minkä takia sinulla sitten on..." Hän osoitti housuhamettani. "Tuota viime yönä tulimuurahaiset purivat minua, mmh" - nojauduin häntä kohti ja kuiskasin: "Jormaan." 
Poliisi hätkähti. "Menepäs autoon, poika".
 

 
Jason Lewis: Tummat vedet. Lihasvoimin maailman ympäri. Basam Books 2013. 307 sivua.

Jason Lewisin Tummat vedet on lukulistallani vuoden kiinnostavimpia kirjoja. Hämmästys oli suuri saatuani opuksen käteeni. Häh, vain 307 sivua! Kuinka 13 vuotta kestänyt, lihasvoimin tehty maailmanympärimatka on saatu tiivistetty reiluun kolmeensataan sivuun?

Kyse on tekeillä olevan trilogian ensimmäisestä osasta. Tummat vedet kuvaa reissun alkuosan, Atlantin ylityksen ja rullaluistelumatkan halki Yhdysvaltain. Matkaa Lewis tekee ystävänsä kanssa.

Jason Lewis on kova luu. Hän kiersi ensimmäisenä ihmisenä maapallon pelkkää lihasvoimaa käyttäen.  Hän matkasi muun muassa polkuveneellä, rullaluistimilla, kajakilla ja pyörällä. Lewisin nimiin kirjattiin samalla tukku muita ennätyksiä. Hän on muun muassa ensimmäinen Yhdysvaltain halki rullaluistellut ja ensimmäinen Atlantin polkunveneellä ylittänyt ihminen.
Lewis profiloi ja promoaa itseään ympäristöasioiden puolestapuhujana. Hän on myös kiertänyt sadoissa kouluissa puhumassa reissustaan.

Tätä taustaa vasten on ylenmäärin hämmentävää, kuinka köykäinen, viihdyttävä ja nopealukuinen teos Tummat vedet on. Se ei ole huono asia. Teos on seikkailukirjojen eliittiä, tarina, joka on pakko ahmia loppuun.
Jason Lewis on showmies. Hänet voi kuvitella iltanuotioiden vetonaulaksi ja mehevimmät jutut taitavaksi tarinan iskijäksi. Juuri nuo vetävimmät jutut ja kliimaksit hän on valinnut teokseensa. Purskahtelin nauruun muutaman otteeseen kirjaa lukiessani.
Välillä Lewis korostaa mielestäni kuitenkin liikaa sitä, kuinka kokemattomia ja valmistautumattomia hän ja ystävänsä moiseen reissuun olivat.

Vaikka vitsi lentää, Lewisin tarinointi paljastaa, kuinka rankka koettelemus Atlantin ylitys polkuveneellä oli. Ystävysten keskinäinen suhde rakoilee, he kutistuvat langanlaihoiksi ja ovat päästä hengestään useammin kuin kerran. Viimeistään Atlantilla mietiskellessään Lewis paljastuu itsensä etsijäksi ja kirjan - tai ehkä pikemminkin matkan - filosofinen pohjavire tulee ilmi.
Autio Atlantti kaukana yhteiskunnan hälinästä ja vääristävästä peilisalista on ihanteellinen paikka inhimillisen tietoisuuden purkamiseen. Sen yksinäisyydessä ja rauhassa on mahdollista kuoria kerroksia ja etsiä vastausta ensimmäiseen kysymykseen: Kuka tai mikä oikein olen. Siihen tarvittiin meditointia.
Jonkinlaisiin oivalluksiin nämä pohdinnat lopulta johtavat. Lewis oivaltaa jotain myös nondualismista ja länsimaisen rationalistisen, kieleen pohjautuvan ajattelun luonteesta. Hindulaista ja buddhalaista perinnettä tunteville Lewisin objektiivista todellisuutta koskevissa mietinnöissä ei ole mitään uutta. Loppukaneetiksi totean tämän: Sen verran Tummat vedet karikatyrisoi ja liioittelee, ettei se lopulta kerro paljonkaan Lewisin persoonasta tai maailman moniulotteisuudesta. Parempi kuitenkin odottaa jatko-osia ennen lopullisen tuomion lausumista.

Ja kyllä tällaisesta reissusta muuten yhden dokumentinkin tekaisee:



Lewisin kotisivut.




perjantai 26. heinäkuuta 2013

"Kuoleminen, elämäni parasta aikaa"

Tom Lubbock. Until Further Notice, I am Alive. 2012. 218s. 
Philip Gould: When I Die: Lessons from the Death Zone. 2012. 240s. 

Mitä blogissa tekee kaksi kuolema-aiheista kirjaa? Vaikka vaan siksi, että inhimillisen kasvun näkökulmasta kuolema kiinnostaa minua.

Tom Lubbock oli merkittävä englantilainen journalisti ja kriitikko, joka kuoli 53-vuotiaana aivokasvaimeen 2011. Philip Gould oli merkittävä englantilainen poliittinen vaikuttaja, joka menehtyi 61-vuotiaana ruokatorven syöpään 2012 . Molemmat ryhtyivät kirjoittamaan kirjaa saatuaan diagnoosin ja ymmärrettyään elinaikansa olevan vähissä. Molemmat kirjoittivat sairaudestaan ja lähestyvästä kuolemastaan myös sanomalehtiartikkeleita.

Luin ensin Gouldin teoksen. Kolmen kuukauden kulutua luin Lubbockin kirjan. En malta olla vertaamatta asennetta ja tyyliä. Lubbock kirjoittaa lyhyin lausein, etäännytetysti, paikoin lyyrisesti. Hän on sanoissaan filosofinen, älyllinen ja tiivistetty. Gouldin  otteessa on rivien läpi tunkevaa intohimoa ja julistavuutta. Hän halusi inspiroida ihmisiä kuolemaan hyvin. Gould teki kuolemastaan projektin, kampanjan ja esimerkin. Lubbock taas....no, ei tehnyt. Molemmat kirjat ovat hyvin, hyvin intiimejä.

Gouldin kirja on matka kohti tajunnan laajenemista. Lubbock ei kokenut lähestyvän kuoleman alla samanlaista vapautumisen iloa kuin Gould, joka sanaili tähän tyyliin: I am enjoying my death. It's the most fulfilling time of my life.

Lubbock keskittyi raportoimaan mitä aivosyöpä tekee hänen henkisille kyvyilleen. Journalisti menetti sanat, kykynsä kirjoittaa ja puhua. Hänen tekstissään on enemmän pinnanalaisia nyansseja ja ristiriitoja.
Lubbock jää arvoitukseksi, ja kirjan loppu on henkeäsalpaavin koskaan. Senkaltaisia kirjallisia täystyrmäyksiä kokee harvoin.

Tähän väliin esimerkkiä Lubbockin tyylistä:
At the same time, this life is unbelievable. At moments, it is terrible and outrageous. But in other ways I accept what it brings, in its strangeness and newness. This mortality makes its own world. It is a mystery and many other things. 
**
Among all the believable things, this is the unbelievable thing. I feel sad at this moment. I think of the reasons I have for being sad. But I notice that it feels like a sadness that I have felt, at moments, throughout my whole life. What was it, is it, sadness for? For something that once was, impossible to remember.
Esimerkki Gouldin tyylistä:
The pain somehow connected to the suffering of others in the world. At this crucial moment I felt not isolation but empathy, some kind of recognition of the power of the human spirit.
***
Death is not frightening if you accept it. It is a time for immense change and transformation, a time to fulfil yourself and others, and a chance in a small way to change the world.

Vaikuttaa, että kumpikaan kirjoittajista ei ollut työstänyt ajatusta kuolemastaan ennen diagnoosiaan. Kirjat herättävät kysymään, voiko moista asiaa edes työstää ennen kuin lähtölaskenta on toden teolla alkanut.
Näin Gould toteaa alla olevan videon haastattelussa:
It's only when they say -- you're going to die and this is going to happen in weeks or in months. It's only when that happens you're aware of death and suddenly life screams at you in its full intensity.




Sydän, joka tahtoi lentää

The 1918 Shikoku Pilgrimage of Takamure Itsue: An English translation of Musume Junreiki. Käännös Susan Tennant. 2010. 247 s.

Aloitan jollain muulla kuin kirja-arviolla ja totean, että tämä blogi ei ole hiljaisuudesta huolimatta kuollut. Olen ollut pari kuukautta matkoilla ja kuukauden verran yrittänyt toipua tuosta matkasta. Tuona aikana ei tullut luettua kirjan kirjaa osin siitä syystä, että matka oli rankka. Kivaa oli ja nyt olen saanut valitettavasti järkeni takaisin.

Syy miksi luin Takamure Itsue opuksen on se, että patikoin saman matkan kuin kirjan kirjoittaja, 1200 kilometrin pyhiinvaellusreitin Japanin Shikokun saaren ympäri. Reitti vie läpi 88 temppelin. Väitetään, että reitti syntyi Kōbō Daishi -nimisen buddhalaismunkin jalanjäljille. Kōbō Daishi oli paitsi uskonnollinen johtaja myös yhteiskunnallinen uudistaja. Pyhiinvaellusreittiä on patikoitu noin 1200 vuotta.


Englanninkielisiä, omakohtaisia selontekoja 88 temppelin reitistä on vähän, ehkä kourallinen. Olen saanut Takamuren kirjan lisäksi käsiini tähän mennessä yhden. Teos jäi kesken, koska se jumittui nuoren amerikkalaiskirjailijan kummalliseksi narsistiseksi tripiksi.

En tiennyt, mitä Takamuren päiväkirjalta odottaa. Yllätyin. Eniten ehkä siksi, että Takamuren vuosikymmenten takaa kaikuva ääni on välillä hämmästyttävän nykyaikainen. Takamure oli erittäin koulutettu ja hänellä oli poikkeuksellisen liberaali perhe, suotuisa kasvuympäristö siis sellaiselle vapaa-ajattelijalle kuin mikä Takamuresta myöhemmin kehkeytyi.

Yllätyin myös siksi, kuinka paljon sympatiaa ja ymmärrystä tunsin Takamuren kertojanääntä kohtaan. Tuo ääni on aseistariisuva sekoitus naiiviutta ja viisautta.
Myönnän, etten välttynyt haikeudeltakaan, sillä jokin erottaa Takamuren nykylukijoista. Sellaiseen paatokseen kuin mita Takamuresta löytyy ei nykyaikana ole varaa edes teini-ikäisillä. Nykyihmisen tajuntaa sävyttää ironia tai vähintään velvoite ironiaan. Ehkä mieluiten kutsun Takamuren paatosta jonkinlaiseksi puhdassydämisyydeksi. Kuulostaako kummalta? Kuulostakoon. Voisi sitä kutsua ehkä myös tinkimättömyydeksi niitä ominaisuuksia kohtaan, joita uskoo itsestään löytäneensä. Vai onko kyse sittenkin vain idealismista?
On this journey I have thought long and hard about the steps towards achieving an ideal and superior character; they are first, to be liberated, and second, to love. These are the two. The first step is to divest oneself completely of such things as showy embellishments and impurities and return to one's true nature.


Japanilaisten pyhiinvaeltajien tyyliä 1900-luvun alussa.
Millainen oli Takamure Itsuen 1200 kilometrin patikkamatka? Ainakin se on osoitus sitkeydestä. Takamuren aikana reitti oli niin vaativa, että moni pyhiinvaeltaja menehtyi matkalla.
Kirja on kiinnostava selonteko hänen kohtaamistaan haasteista. Osa niistä on tuttuja nykyajan pitkän matkan patikoijille, kuten fyysinen kipu ja tajunnan rajoille vievä uupumus, ja mitä sellainen tekee ruumiille ja mielelle. Takamure heilahtelee raportissaan hurmiosta epätoivoon. Naiiviuden ja viisauden ohella rehellisyys omia tunteitaan kohtaan tekee hänestä kiehtovan hahmon.
I have been engulfed in such intense, acute, painful emotion, emotions that do not let up for a moment. My mind has been so tense that I could not even react to what I saw and what I heard, and an intoxicating brew of insane feelings has been rising from my heart's wellspring and overflowing. Of course, I don't know what the cause is.
1900-luvun alussa nuoren naisen lähteminen yksin pitkälle pyhiinvaellukselle oli ennenkuulumatonta. Matka teki hänestä välittömästi kuuluisuuden aikansa Japanissa. Moni kirjan ajatuksista kantaa yhä.
Just have strong faith. Have lofty ideals. In addition, have a sound body. Think about the universe and life. Think about how really, really short a person's life is.

Nautiskelijoiden Santiago de Compostela

Maisemat ovat suorastaan läkähdyttävän upeita. Vuorenrinteiden erilaiset vihreät tuovat mieleen sammalen. Saavumme pieneen Hsopital de la Conden kylään, jossa on muinoin ollut Caminon ensimmäinen pyhiinvaeltajille rakennettu suoja, hospital. Kylänraitilla lehmät ovat palaamassa kotiin. Kymmenkunta maitokahvin väristä sarvipäätä lönkyttää eteenpäin pitkäkorvaisen aasin johdolla.
Pirkko Vekkeli ja Liisa Jäppinen: Tätinä taipaleella. Erilainen vaellus Santiage de Compostelaan. Helsinki-kirjat 2013. 251s.

Santiago de Compostela on Euroopan, ellei koko maailman, maineikkain pyhiinvaellusreitti. Reitti päättyy Santiago de Compostelan katedraaliin Espanjaan; enempiä esittelyjä Compostela tuskin kaipaa. Reitin ovat taivaltaneet sadat, ehkä tuhannet, suomalaisetkin.
Ystävykset Vekkeli & Jäppinen vaelsivat matkan neljässä osassa viiden vuoden aikana.  Tätinä taipaleella kertoo noista neljästä matkasta vuoroin Vekkelin, vuoroin Jäppisen äänellä.

Tätinä taipaleella on hyvän mielen matkakirja. Kaksikko ei ota stressiä matkastaan eikä halua rasittaa itseään liikaa. Vekkeli ja Jäppinen ovat nautiskelijoitasuorituskeskeisten vaeltajien joukossa. Ehkä tähän viittaa teoksen alaotsikko Erilainen vaellus. Kaksikko etenee omilla ehdoillaan ja omaa vauhtiaan. Päivämatkat ovat runsaat kymmenen kilometrin. Vertauksen vuoksi: kiireisimmät vaeltajat tekevät kolmenkymmenen kilometrin päivätaivalluksia.
Tosilähtijät ovat tiellä kukonlaulun aikaan. Tositekijät myös suorittavat matkan muutamassa tunnissa. Meiltä siihen kuluu tänäänkin koko päivä, mutta millainen päivä. Ihana!
Jos väsyttää, ystävykset eivät arkaile ottaa taksia tai hypätä bussiin. Jos jokin pikkukylä houkuttaa, he jäävät sinne yöksi tai kahdeksi.  Lyhyiden päivämatkojen etuna Santiago de Compostelalla on muun muassa se, ettei ei tarvitse vaeltaa laumassa, sillä vaeltajien isot joukot lähtevät liikkeelle aamuvarhaisella.



Jos joltakulta termi pyhiinvaeltaja saa karvat nousemaan pystyyn, niin on aika laajentaa mielikuvaa. Pyhiinvaellus on suuressa määrin paitsi kuntoilua ja omien fyysisten rajojen kokeilua myös kulttuurimatkailua. Compostela vie suoraan espanjalaisen kulttuurin  äärelle. Reitin kävelee joka vuosi iso joukko ihmisiä eri puolilta maailmaa uskontokunnasta riippumatta.
Tarvitseeko tätä edes sanoa: henkinen ja hengellinen ovat läpeensä eri asioita. Kirjoittajakaksikosta toinen tunnustautuu ateistiksi.


Tarinoinnin tunnelma on leppoisa. Kirjoittajat kuvaavat pikkutarkasti kyliä ja kaupunkeja, majapaikkojaan ja aterioitaan.

Kirja kannustaa huonokuntoisiakin reissuun, ja siitä erityiset pointsit. Se myös näyttää, ettei vaellus välttämättä ole vaativaa. Olennaisinta on uskallus lähteä. Allekirjoittaneen uteliaisuus Compostelaa kohtaan ainakin heräsi.
Se, mikä meille kaikille on yhteistä, on halu kulkea Caminoa omin jaloin ja tulla osaksi menneiden, nykyisten ja tulevien peregrinojen heimoa. Meille jokaiselle Camonilla on merkitystä. Siksi kuljemme sillä, kukin omasta syystämme, kukin omalla tavallamme.

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Retkipyöräilyn ilosanomaa sohvaperunoille ja muillekin

Iltapäivällä alkaa päivän kolmas pitkä nousu, joka on samalla koko matkan rajuin. Reilun viiden kilometrin kapuamiseen vierähtää tunti ja kolme varttia. --. Lähes jokaisesta vastaantulevasta autosta nousee peukalo pystyyn kannustukseksi. Alan oivaltaa, että nousu ei ehkä päätykään silmieni eteen avautuvaan näkymään vaan jatkuu vielä muutaman serpentiinimutkan etäämmälle.

Matti Rämö: Rengasrikkoja Saharassa. Polkupyörällä Pakilasta Pohjois-Afrikkaan. Minerva 2009.

Matti Rämö: Polkupyörällä Islannissa: Tuulen tiellä laavakenttien poikki. Minerva 2013.

Ensiksi henkilökohtainen anekdootti: Lähdin viime vuonna Helsingin kirjamessuille kuullakseni juoksija Jukka Viljasen ja retkipyöräilijä  Matti Rämön  esitelmät.

Istuin eturivissä Rämön esityksen ajan. Kasvoillani oli todennäköisesti sen verran leveä virne, että  Rämö katsoi myöhemmin iltapäivällä asiakseen tulla vaihtamaan kanssani muutaman sanan, kun osuimme samaan aikaan naulakolle. Hän tuli juttelemaan kuin vanhalle tutulle, vaikka emme ole ennen tavanneet. Samanlaisella mutkattomuudella on kirjoitettu Matti Rämön matkakirjat.

Matti Rämö on Ylen toimittaja, joka tekee vuosittain pitkän polkupyörämatkan. Ei ehkä mene pieleen veikata, että näistä matkoista on kehittynyt hänelle jonkinlainen elämää jäsentävä rituaali. Näistä "polkaisuistaan" kertovia kirjoja hän on kirjoittanut viisi. Olen lukenut kolme, joista jutun alussa mainitut kaksi tänä vuonna.

Matti Rämön tyyli kirjoittaa on erittäin yksityiskohtainen. Hän raportoi päivän tapahtumat kronologisesti ja hengästyttävän tarkasti. Se toimii yllättävän hyvin. Kirjoista jää fiilis, että olisi ollut itse reissuilla mukana. Tarkan havaintokyvyn lisäksi Rämöllä on käsittämätön muisti.Vai käyttääkö hän nauhuria muistiinpanojen tekemiseen?
Kirjailijana Rämö ei niinkään ole suuri filosofi kuin maanläheinen ja vilpitön elämän kokija. Hän ei edes yritä ottaa haltuunsa itseään suurempaa tilaa. Hän tarjoaa kokemuksensa ja havaintonsa sellaisina ne ovat, iloineen ja vitutuksineen.
Tosin samaan hengen vetoon täytyy sanoa, että Rämöä vituttaa harvoin. Vastoinkäymiset ja kamppailu nyt vaan kuuluvat retkipyöräilyn luonteeseen. Rengasrikot, vanteen hajoamiset, vastatuuli, vesisade, kaoottinen liikenne ja silloin tällöin yllättävät vatsataudit eivät saa Rämöä hermostumaan.

Jos joku kuvittelee tämänkaltaisen matkailun olevan helppoa, jääköön kotisohvalle lukemaan kirjoja. Aloitteleville pyöräilijöille ja miksei muillekin reissajille Matti Rämön kirjat käyvät hyvästä oppitunnista. Rämö tulee antaneeksi rutkasti käytännön vinkkejä pitkän pyörämatkan toteuttamiseen. Asennepuolella anti on tätäkin suurempi. Tekstistä paistavat läpi menestyneen matkantekijän ominaisuudet: joustavuus, sitkeys, optimismi ja hyvä valmistautuminen. Ja kuten asiansa oikein oivaltaneelle matkailijalle, Rämöllekin matkanteko olennaisempaa kuin perillepääsy.
Siinä on jotain ihmeen palkitsevaa, kun jokainen kilometri on saavutettu omalla hiellä.

Rämö mainitsee blogissaan, että Islanti-kirja on hänen toistaiseksi parhaansa. Tästä olen eri mieltä. Polkupyörällä Intiassa oli huikea. Islanti matkailumaana on upeimpia, siinä Rämö on ehdottomasti oikeassa.

Matti Rämön blogi Ylen nettisivuilla.
Lisää tietoa.
Rengasrikkoja Saharassa Ylen äänikirjana.

Rämön muut kirjat:
Polkupyörällä Intiassa - Lehmiä. jumalia ja maantiepölyä (2010)
Polkupyörällä Thaimaasta Vietnamiin - Hymyn voimaa ja sodan jälkiä (2011)
Polkupyörällä Jäämerelle - Tupasvillaa, poroja ja tuntemattomia sotilaita (2012)

perjantai 5. huhtikuuta 2013

Erämaa murjoo ja parantaa

 Minun täytyy muuttua. Juuri se ajatus ajoi minua eteenpäin noina kuukausina matkaa suunnitellessani: Minun täytyy muuttua. Ei toiseksi ihmiseksi vaan takaisin siksi, joka olin ollut - vahvaksi ja vastuuntuntoiseksi, selvänäköiseksi ja tarmokkaaksi, eettiseksi ja hyväksi.-- Sieltä löytäisin taas voimani, kaukana kaikesta, mikä oli tehnyt elämästäni naurettavaa.

Cheryl Strayed: Villi vaellus. Like 2013. 408s.

Kuvittelin Cheryl Strayedin kirjaa hypisteltyäni, että kyseessä on äitelän jenkkihenkinen sankaritarina. Eniten ärsytti asetelma, joka kätkeytyy takakannen lauseeseen "Sisukas nainen vastaan villi erämaa".
 Lause johti harhaan.Kirjassa ei ole kyse ihminen vastaan luonto -matsista, jossa ihminen kukistaa armottomat voimat ja saa sankarin sädekehän. Kyse ei oikeastaan ole edes vastakkainasettelusta.

Villi vaellus kertoo Minnesotassa varttuneen Cheryl Strayedin tarinan. Cheryl ei koskaan toivu äitinsä kuolemasta. Kuolema hajottaa koko perheen. Cheryl menettää otteensa elämästään ja ajautuu huumeiden ja irtosuhteiden ryteikköön. Siinä sivussa kariutuu avioliitto.
Lähestulkoon mielisuhteesta Cheryl päättää lähteä vaellukselle. Kyse ei ole mistä tahansa vaelluksesta, vaan Yhdysvaltain länsirannikkoa halkovasta 1700 kilometriä pitkästä Pacific Crest Trailista. Vaikka Cherylillä on  keskivertoamerikkalaista enemmän kokemusta eräelämästä, vaeltanut hän ei ollut ennen matkalle lähtöään.
Cherylin vaelluksessa ei ole kyse kunnianhimosta, kokemisen halusta tai eksotiikan tavoittelusta. Päätös lähteä kumpuaa epätoivosta. Hänelle vaellus on viimeinen oljenkorsi pelastaa itsensä. Cheryl ei lähde vaeltamaan erämaahan. Hän lähtee vaeltamaan itseensä.

Myönnän. Kun tarinan lähtökohta on näin inhimillinen ja vilpitön, en voinut olla pitämättä kirjasta.

Osaa Cheryl Strayed kirjoittaakin, vaikka suureksi luonnon kuvaajaksi hänestä ei ole. Maiseman yksityskohtaista havainnointia enemmän hän keskittyy kuvamaan päivärutiinejaan ja sitä, mitä kilometrit tekevät hänen mielelleen ja keholleen. Ennen kaikkea hän kuvaa kuitenkin kohtaamisiaan muiden vaeltajien kanssa.
Vaellus kasvattaa Cheryliä. Hän oivaltaa aavistuksen siitä, mitä muut erämaan kulkijat ovat oivaltaneet. Materiaalisesti ihminen tarvitsee hyvin vähän. Nykypäivä on täynnä kummallista höttöä, joka tekee elämästä monimutkaista. On helppo harhautua näennäisongelmiin ja kadottaa elämän punainen lanka, jos sellaista on koskaan edes löytänyt.

Minusta oli suuri ihme, että kaikki mitä tarvitsin selvitäkseni hengissä saattoi kulkea selässäni. Ja ihmeellisintä oli, että minä pystyin kuljettamaan sen. -- Nämä aineellista elämääni koskevat oivallukset levisivät vääjäämättä myös tunne- ja sielunelämän puolelle. Oli vaikea uskoa, että mutkikas elämäni oli voinut muuttua niin yksinkertaiseksi. Ehkäpä ei haitannutkaan, etten ollut miettinyt kaiken aikaa elämäni murheita.

Villi vaellus on vetävästi kirjoitettu kirja inhimillisestä tragediasta ja siitä, kuinka ihminen löytää äärimmäisen keinon selviytyä siitä. Se on kertomus ihmisen voimavaroista ja inhimillisestä kasvusta mutta myös yhdestä Yhdysvaltain tunnetuimmasta vaellusreitistä ja luonnossa vaeltamisen synnyttämästä tunteesta -

Sillä oli tekemistä vain sen kanssa, miltä tuntuu olla maailmassa. Miltä tuntuu kävellä kilometrikaupalla pelkästään seuratakseen miten puut ja niityt, vuoret ja aavikot, purot ja kivet, joet ja heinikot, auringonnousut ja -laskut seuraavat toistaan. Tuo kokemus oli mahtava ja perimmäinen.

tiistai 26. maaliskuuta 2013

Rappioromantiikkaa kaunosieluille

Rosa Liksom: Hytti nro 6. Wsoy 2011.

Kuvittelin lukeneeni niin paljon Rosa Liksomia, etteivät hänen tekstinsä  enää hätkäyttäisi. Väärässä olin. Hytti nro 6 oli sellainen kaunokirjallinen elämys, jollaisia kokee ehkä kourallisen vuodessa. Perusteluja perusteluja, tässä kohtaa voi vaatia. Täältä pesee.

Ensin tarina. Lyhykäisyydessään se on tämä: Tyttö matkaa junalla Siperian halki Mongoliaan. Maisemat vaihtuvat ja perillekin päästään, mutta kuten matkanteossa aina, se ei ole tärkeää. Tärkeää on kaikki muu.

Rosa Liksom kirjoittaa runollisemmalla otteella kuin koskaan aikaisemmin. Hytti nro 6 on typerryttävän lyyristä vyörytystä, esimerkillisesti rytmitettyjen karskien ja kauniiden kuvien tulva. Ne ovat hämmentävän osuvia. Liksom näkee Venäjän ytimen.
Liksom ei tutki ihmistä. Hän tutkii liikettä ja maisemaa. Hän tutkii ihmistä vain siltä osin kun hän on maiseman osa, tai sen osaksi ruhjoutunut. Liksom ei hehkuta yksilöllisen elämän ainutkertaisuutta, sillä hän näkee elämän ehdottomuuden ja vaihtoehdottomuuden, ihmisen sopeutumiskyvyn ja välinpitämättömyyden.
Likson ei ole realisti. Hän on rappioromatikko. Sellainen on tehokasta. Kuolema ja tuho ovat tarinassa läsnä monin tavoin, kuvallisesti muun muassa löyhkänä, mätänä, saastana. Tuho on yksi maiseman elementti, tai tarkemmin - sitä määrittävä elementti. Se ei ole uhkaavaa, vaan elämääkin enemmän jotain olemassaoloa värittävää.

Ja se romanttinen osuus? Junaakin voimallisemmin kirjassa jyskyttää yksi tunne ylitse muiden: kaipuu.
Vasta silloin, kun idästä piirtyi sininen valo ja tähdet kellastuivat mandariineiksi pilviverhon taakse, tytön poskille valahtivat ensimmäiset kyyneleet.
Opas odotti tyttöä aamiaisravintolan ovensuussa. He söivät ja vaikenivat.

Mitä varten elät?


Koska nomadit ovat liikkumisen ammattilaisia, voiko heidän elämäntapansa opettaa jotain paikallaan asuville? Nomadien arki haastaa eräitä keskeisiä länsimaisten yhteiskuntien vaalimia arvoja: turvallisuushakuisuuden, suunnitelmallisuuuden ja jatkuvuuden sekä taloudellisen kasvun. -- Nomadit hämärtävät totuttuja rajoja: kodin ja ulkomaiden, nationalismin ja globalismin, sitoutumisen ja syrjäytymisen, työn ja vapaa-ajan.
Päivi Kannisto: Elämäni nomadina. Irtolaisia, seikkailijoita ja elämäntapamatkailijoita. Atena 2012. 320 s.

Päivi Kanniston teos Elämäni nomadina on lojunut lukemattomien kirjojen pinossani viime syksystä saakka. En ole viitsinyt/halunnut siihen tarttua. Kirjoittaja patsasteli kohtalaisen paljon julkisuudessa teoksen ilmestymisen aikoihin. Kuvittelin lehtijuttujen perusteella tietäväni mistä teoksessa on kyse. Taas yksi hyväosaisen laiskanpulskeaa elämää viettävän henkilökohtainen emansipaatiotarina, ei kiitos. Myös kirjan nimi antaa odottaa tilitystä. Olinpa ennakkoluuloinen.

Päivi Kanniston tarina on kyllä huikea, se myönnetään. Hän rakastui, jätti kotinsa sekä hyväpalkkaisen työnsä ja lähti maailmalle. Nyt Kannisto on matkustanut lähes kymmenen vuotta ympäri maailmaa miehensä kanssa. Maapallo on kierretty kolme kertaa. Pariskunnalla ei ole kotia, osoitetta, matkavakuutusta, työpaikkaa, vakituisia tuloja, lapsia eikä edes matkapuhelinta.

Teos pääsi yllättämään. Päivi Kannisto ei kirjassaan puhuu niinkään itsestään kuin kiertolaisuudesta elämäntapana; teos on enemmän asiapitoinen kuin henkilökohtainen. Elämäni nomadina on tieteentekijän analyyttisyydellä kirjoitettu historiikki ja eräänlainen sosiaalinen tutkielma, jopa kannanotto. Ja sopii ollakin. Kannisto on kirjallisuustieteen tohtori, valtiotieteen maisteri ja entinen yritysjohdon konsultti, joten hänen voi odottaakin osaavan asettaa sanansa.

Uskon teoksen oleva ensimmäinen suomenkielinen esitys kiertolaisuudesta historiallisena ja nykyaikaisena ilmiönä.  Siitä aplodit. Elämäni nomadina pohtii paljon liikkuvan elämäntavan historiaa ja sitä, miten kiertolaisuus on nähty. Kannisto kirjoittaa pyhiinveltajista, irtolaisista, hoboista, tutkimusmatkailijoista, taiteilijoista ja jopa nykyajan sohvasurffareista. Hän kirjoittaa myös useista historiallisista henkilöistä, joiden olemassaoloa määritti pakottava levottomuus. Lisäksi Kannisto on haastatellut  kolmeakymmentä kollegaansa eri puolilta maailmaa. Kanniston laskujen mukaan nykynomadeita on vain muutama sata. (Nomadina hän pitää henkilöä, joka on reissannut yli neljä vuotta ja jolla ei ole pysyvää kotia/osoitetta).


Kannisto osaa pallotella monia näkökulmia, peilata ja kysyä. Mitä kodittomat nomadit voivat opettaa jähmeärakentaiselle yhteiskunnalle? Miksi kiertolaisia on vieroksuttu ja vieroksutaan yhä? Kuinka tällainen elämäntapa ylipäätään on taloudellisesti mahdollista?
Sitten se emansipaatio-osuus. Sellainen teoksesta toki löytyy.  Kannisto ei tosin korosta henkilökohtaista puolta; hän korostaa järkiperäistä vapautumista yhteiskunnan asettamista turhista odotuksista, ja se on tarjolla kaikille. Tämäkin tekee mieli sanoa: Teos ei ole puheenvuoro matkailun puolesta, ei sinne päinkään. Se on puheenvuoro rohkeiden irtiottojen ja normien kyseenalaistamisen puolesta. Se kannustaa olemaa tietoinen omasta elämäntavastaan ja valinnoistaan. Tiedä, kuinka elät, on kirjan lausumaton manifesti.
Vaarallisimpia sekä itselleen että muille ovat ne, jotka täyttävät muiden odotuksia miettimättä koskaan, mitä omalta elämältä haluavat. He ovat kenen tahansa manipuloitavissa.

Kanniston ja hänen miehensä blogi. 

TUOMIO: Tämä teos ansaitsee kunniapaikan hyllyssäni.
TÄHDET: ****
KENELLE: Sosiaalisista ilmiöistä kiinnostuneille. Nurkkapatriooteille. Tosielämän nomadeille ja nomadisieluille.



sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Friikkeilykirja koukuttaa

Kun yksilö tuntee itsensä voimattomaksi muuttamaan maailmaa, hän muokkaa sitä,mitä hänellä on valta muuttaa - omaa kehoaan.
Jouni Hokkanen: Lävistetyt. Like 2012. 207s

Täytyi oikein tarkistaa. Kyllä vaan, Jouni Hokkasen Lävistetyt on ensimmäinen kirja jonka olen lukenut tänä vuonna. Onko koskaan kirjavuosi lähtenyt  liikkeelle näin hitaasti? Ei, mutta toisaalta olen käyttänyt kohtuullisen paljon aikaan vuoden 2012 luettujen kirjojen märehtimiseen blogissa ja päässäni. Mitä tuli luettua, mikä oli hyvää, mikä huonoa.

Tämä kirja sitten. Takakansi mainostaa teoksen olevan ensimmäinen suomalainen tietoteos lävistyksistä ja muista kehon muokkaamisen tavoista.Tartuin kirjaan mielijohteesta ja onneksi niin. Se on mainio. Varoituksen sana perään.  Kirjaan ei kannata tarttua ellei kestä sovinnaisuuden rajat ylittävää kuva- ja tekstimateriaalia.

Olen teoksen luettuani monta kummallista knoppitietoa viisaampi. Kuten: Koukkulevitaatioksi kutsutaan toimenpidettä, jossa  ihminen roikkuu ihoon lävistetyistä koukuista katosta. Kipuperformansseja on harrastettu jopa Seinäjoen Provinssirockissa. Polttotatuiointeja tehdään mm. jäädyttämällä, nestemäisen typen avulla. Nikean kirkolliskokous kielsi tatuoinnit v. 787. Koraani kieltää tatuoinnit. Tulevaisuuden kehonmuokkauksessa ihon alle asetetaan ledejä.


Hokkanen käy kirjassa viihdyttävästi läpi lävistysten historian. Alan pioneereille touhussa oli pitkälti kyse henkisyyden harjoittamisesta ja shamanistisista rituaaleista. Friikkiguru Fakir Musafar opetteli hallitsemaan kipua, mikä tekee hänestä itämaisten mystikkofakiireiden hengenheimolaisen. Hokkanen käyttää termiä modernit primitivisit.
Teoksessa käsitellään myös alan ääriosasto, kuten amputaatio, silpominen ja mm. silmämunien tatuioiminen. Teos väläyttää, miten pimeille poluille itseään vapaasti toteuttava ihmismieli voi kuljettaa. Myönnetään. Olisin mieluummin halunnut pysyä tietämättömänä tietyistä pervokulttuurien äärimmäisyyksistä.

Ala- ja vastakulttuurin synnyn ja kehityksen kuvauksena Lävistetyt on esimerkillinen. Lajin ensimmäisten harrastajien sitkeyttä ja omistautumista voi vain hämmästellä. Kirjassa käsitellään myös lävistysten tulo Suomeen.

Teoksen luettuaan ymmärtää (ehkä) miksi joku haluaa muokata kehoaan. Hokkanen valottaa siihen useitakin syitä. Ritualistista merkitystä lävistyksillä ei juuri enää ole. Shokki- ja kapina-arvokin ovat huvenneet. Kyse on puhtaasti mielihyvä- ja ulkonäköseikoista.

Jouni Hokkanen suomii rivien välissä ja osin suoraankin länsimaista kulttuuria tekopyhäksi ja länsimaisen ihmisen historian ja perspektiivin tajua ohueksi. Hänen mielestään länsimaiden arvoista tulee monille sokeuttava normi. Kirjoittajaa tuntuu ärsyttävän se, että esimerkiksi kauneusleikkaukset ovat hyväksyttyjä, mutta lävistyksiä - joita on harrastettu kautta historian lähes kaikissa kulttuureissa - karsastetaan yhä. Hokkanen ei tosin painota sitä, että lävistyksillä ja tatuoinnella on kulttuureissaan aina ollut tiukasti säädetty konteksti.

TUOMIO: Viihdyttävä, tietopitoinen ja koukuttavasti kirjoitettu teos, joka antaa hämmästelyn aihetta sivu toisensa perään.
TÄHDET: ****
KENELLE: Kaikille paitsi herkkähipiäisille. Tämän teoksen parissa viihtyy, vaikkei aihe edes kiinnostaisi.

lauantai 19. tammikuuta 2013

Mitä haluan lukea 2013?



Poimintani kustantajien kevään kirjaluetteloista näyttää tältä. Wsoyn ja Teoksen tarjonta houkuttelee eniten, siksi niiden julkaisut on listattu erikseen. Suurimmat odotukset kohdistuvat Leena Krohnin uutuuteen. Iloitsen myös toisesta kotimaisesta John Muir-käännöksestä ja erityisesti Haruki Murakamin 1Q84-käännöksestä.

WSOY

Kaunokirjallisuus:
Laura Save: Paljain jaloin.  01
Katja Kettu: Jäänsärkijä. 03
Jaana Seppänen, Johanna Venho: Revitään rikki se rakkaus. 04
Tietokirjallisuus:
Tommi Melender: Yhden hengen orgiat. Esseitä kirjallisuudesta
Mattias Svahn: Tavoitteena pitkän matkan hiihto

TEOS
Kaunokirjallisuus:
Leena Krohn: Hotel Sapiens. 01.
Hannele Mikaela Taivassalo: Nälkä. 01. Vampyyriromaani.
Miia Toivio: Pysty hiljaisuus. 01. Runoja.
Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme. 02. Romaani Stalinin vainoista.
Kaisa Ijäs: Pakopiste. 02. Runoja.

Tietokirjallisuus: 
Järvelä-Osamitsu-Pölkki: Mitä miten zen. 02. 
Leif Salmen: Maanalainen moskeija. Esseitä. 03.

Lewis: Tummat vedet.

MUUT KUSTANTAJAT:


Tietokirjallisuus

Martti Anhava:
Ajoissa lopettamisen taito. Esseitä. (Otava 02)
Pauliina Kainulainen: Metsän teologia (Kirjapaja 02).
Antti Tuuri: Bosbor Express. Värikäs matka Istanbuliin. (Otava 03)
Ville-Juhani Sutinen:
Transit ja muita matkaesseitä. (Savukeidas 03)
Markus Uku Laitinen:
Katujen zen. (Like 03)
Cohen, Stephen F. Gulagista selvinneet (Like  03)
Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä (Avain 04). Teos kirjablogeista.
Jason Lewis: Tummat vedet. (Basam. 05)
Dani Rodrik: Globalisaation paradoksi (Niin & näin).
John Muir: Ensimmäinen kesäni Sierravuorilla (Basam)
Alkup. Muir vuodelta 1911.

Kaunokirjallisuus

Haruki Murakami: 1Q84. (Tammi. 03.)
Markus Leikola: Matkalla tänne (Schildts & Söderströms 05).
Miljenko Jergovic:
Sarajevo Marlboro (Savukeidas 05)



maanantai 14. tammikuuta 2013

Varokaa vihaista filosofia (lukuhuiput 2012)

Derrick Jensen: Dreams. Seven Stories Press. 2011. 603 s.

Varoituksen sana. Tämä teos ei ole kaikille. Derrick Jenseniin jos johonkin on helppo lyödä leimoja: hihhuli, hullu, toisinajattelija, kahjo, intomieli.  Jensen saattaa olla tätä kaikkea ja siksi Jenseniä kannattaa lukea. Ja ennen kaikkea: siksi häntä kannattaa kunnioittaa.
Jotkut pitävät häntä jopa yhtenä kaikkien aikojen merkittävimmistä ympäristöfilosofeista. Tämä ei ole minun mielipiteeni.

Ytimekkäästi nimetty Dreams on sujuvalukuinen teos järkälemäisyydestään huolimatta. Jensen kirjoittaa iskevästi ja käyttää paljon toistoa. Hän kiroaa, maanittelee, visioi, hätkähdyttää, naurattaa, hämmentää. Mutta miten tiiviistää lähes 600-sivuisen teoksen viesti? Mahdotonta. Yritetään kuitenkin.

Näin Jensen väittää: Länsimainen kulttuuri pohjautuu tuhoavaan paradigmaan. Tuon paradigman peruskivi on Raamatussa, joka on valtuttanut ihmisen hallitsemaan (eli Jensenin mielestä riistämään) luontoa. No. Tässä ajatuskulussa ei toki ole mitään uutta. Jensen kulkee mm. Daniel Quinnin Ishmaelin viitoittamaa polkua.


Jensen ottaa kuitenkin harppauksen hämärille poluille. Hän väittää universumin olevan älykäs.  Kirjassa toistuu termi other sides, jolla Jensen viittaa älyyn, joka ei ole peräisin ihmisestä. Tältä älyltä ihmiskunta on kaikkivoipaisuudessaan ummistanut korvansa. Siinä Jensenin mielestä tuhon ydin. Hän on sekä moderni shamaani että alkuperäiskansojen luonnonuskon kiihkomielinen puolustaja.
Essentially every culture but this one has recognized not only the existence of other sides --  but the importance of maintaining relationships between and among them. -- Is it possible that there is a correlation between this culture's lack of real relationships with these others sides and the fact that it is destroying everything it touches?
Kuten sitaatista käy ilmi, Jensen ei viittaa termillään othes sides mihinkään monoteistiseen jumalälyyn. Hän viittaa luontoon, luontoälyyn, johon ihmisellä on historian alkuhämärästä saakka ollut yhteys, jonka juutalais-kristillinen ajattelu on katkaissut.
The argument about whether or not these voices exist in many ways boils down to whether humans are uniquely intelligent and aware, alone in an essentially mindless, mechanical universe; or if humans are one intelligence among a near infinitude of no lesser intelligences, one player in an extraordinarily complex and beautiful symphony.
Nyt joku nyökyttelee: Jensenhän kuulostaa aivan New Age hepulta! Ei hän mielestäni ole sitäkään, vaikka tuntuukin välillä lipsahtavan uususkonnollisille poluille.
Jensenin ansioksi laskettakoon, että hän on hihhuilija aivan itse luomallaan polullaan. Hän hutkii uususkonnollisia ajattelijoita yhtä raivokkaasti kuin kapitalisteja ja kristittyjä.  Huutia saavat yhtä lailla tiedemiehet ja ateistit. Richard Dawkins on hänelle punainen vaate.

Onko Jensen epä-älyllinen? Ei. Hän on vihainen. On syytä pelätä, että hän on myös oikeassa.

***
Derrick puhuu.

 
Derrick Jensenin kotisivut. 

Lukuhuiput 2012 -listani. 


Lukuhuiput 2012: tietokirjat

En ole ehtinyt katsoa, miltä kirjakevät 2013 näyttää. Listaillaanpa vielä vuoden 2012 lukuhuippuja. Nyt on vuorossa tietokirjojen top10. Viiden kärjestä koitan saada jonkinlaiset lyhyet esittelyt aikaan myöhemmin. Tässäkään listassa ei ole kyse 2012 ilmestyneistä teoksista vaan 2012 lukemistani kirjoista.

Huomaan listalle nousseen eniten ulkoiluhenkisiä ja matkustamiseen liittyviä teoksia. Johtunee siitä, että matkustin v. 2012 paljon itse. Ehkä haastan itseni tänä vuonna lukemaan jotain viisasta ja oikeasti sivistävää. 


1. Kai Donner: Siperian samojedien keskuudessa: vuosina 1911-1913 ja 1914.
Suomalainen tutkimusmatkaaja viettää vuosia Siperiassa juopottelevien samojedien parissa. Tämän teoksen unohtumattomat hahmot pesevät Juoppohullun päiväkirjan sankarin mennen tullen.

2. Graig Childs: Finders Keepers: A Tale of Archaeological Plunder and Obsession
Indianajonesmainen thrilleri arkeologian maailmasta sillä erotuksella, että nämä tarinat ovat tosia.

3. Graig Childs: The Way Out: A True Story of Ruin and Survival
Kaksi aikamiestä ottaa mittaa erämaasta ja identiteetistään. 

4. Derrick Jensen: Dreams (Esitelty blogissani täällä.)
Ympäristofilosofi on hyvin, hyvin vihainen.

5. Nick Dunlop: The Lost Executioner: A Story of the Khmer Rouge
Toimittaja paljastaa Kambodzassa punakhmerien toiseksi pahamaineisimman jehun.


6. Jon Krakauer: Into the wild
Kuvaus siitä kuinka käy, kun seuraa omia polkujaan antamatta tuumakaan periksi. Henkihän siinä lähtee. Vaan lähteehän se muutenkin.

 

7. Jonathan Haidt: The Happiness Hyphothesis 
Haidt tulkitsee antiikin viisaita ja kertoo, kuinka olla onnellinen. Tämä ei ole keittiöpsykologiaa tai self-helpiä vaan oikeasti aika fiksu kirja.

8. Timo Polari: Unelma Etelänavasta
Ihminen toteuttaa itseään. Kaunista? En tiedä, mutta Polari on kotikaupungistani ja pitää listalla vähän vetää kotiinpäin.

9. John Muir: A Thousand Mile Walk To The Gulf
Vaeltamista 1800-luvun malliin. Ei ollut rinkkoja, goretex-kenkiä ja teknisiä urheilukerrastoja.

10. Foer: Moonwalking With Einstein
Toimittaja laittaa itsensä likoon. Journalistinen seikkailu maailmassa, jossa muistaminen on ulkoistettu. Siis tässä maailmassa.


Terveisiä Siperiasta, kuulin että kuolevat melkein kaikki




Kaarlo Kurko: Inkerin suomalaiset GPU:n kynsissä. Karkoitettujen kirjeitä. Wsoy 1943. 168s.


Tilasin itselleni joululahjaksi Antikka.netistä Kaarlo Kurkon toimittaman teoksen Inkerin suomalaiset GPU:n kynsissä. Kokoelma karkoitettujen kirjeitä. Paria päivää ennen kuin teos saapui löysin kyseisen opuksen hyllystäni. Ei ole mitään mielikuvaa miten ja milloin teos on sinne kulkeutunut. Nyt omistan siis tuota tekelettä kaksi kappaletta. (Kympillä lähtee, kiinnostuneet huom.)

Kaarlo Kurkon mukaan v.  1917 Inkerissä oli suomalaisia 160 000. Vainojen aikana heistä 23 000 teloitettiin ja 60 000 karkoitettiin. Teos on kokoelma inkerinsuomalaisten omaisilleen vankeudesta lähettämiä kirjeitä, pääosin Siperiasta ja Kaakkois-Aasiasta. Kirjeet on julkaistu alkuperäisessä muodossaan, joten kirjoittajien ääni ja puheenparsi kuuluvat vahvana. Teokseen on liitetty myös kuvia alkuperäisistä kirjeistä.

Kurkon teos joutui valtion kirjasensuurin kouriin v. 1944. Kirjeet ovat räikeä todiste siitä, kuinka elämä neuvostokoneiston pakkotyömailla jauhoi ihmiset hitaasti hengiltä.
Turkestani 20p. kesäkuuta 1937. Täällä on oikein raskas työ. Maan kuokkiminen. Työaseena meillä on raskas maakuokka. Me kasvatamme täällä puuvillaa. Se on kyllä kaunista ja puhdasta mutta kuokkiminen on raskasta. -- Olen ihan yksinäni. Neljä pikkulastani ja mieheni kuolivat. Kaikki silloin ensimmäisenä vuonna ja puolen vuoden sisällä.
***
Siperiassa, huhtikuun 13.päivänä 1935. Kai setä vielä minut muistaa, olen nyt 15 vuotias. Viime pääsiäisenä -- vangittiin minut ja vietiin asemalle, jossa sullottiin täysiin tavaravaunuihin satojen muiden kanssa. Matkustimme yhdeksän vuorokautta lukituissa vaunuissa, joissa oli aivan kauheaa olla, mutta aloin laitella päässäni pientä runontapaista tervehdykseksi sedälle, enhän tiedä voinko enää kirjoittaakaan, kun kaikki on pantu pakkotöihin ja nyt isä ja äitikin vietiin toisaalle eikä täällä minulla ole enää tuttaviakaan ja toiset lapset ovat jo melkein kuolleet nälkään ja puutteeseen.
Paine tuppaa paljastamaan ihmisen psyyken ytimen. Teosta lukiessa kävi muutaman kertaan mielessä, kuinka nykysuomalaisen pääkoppa kestäisi kovia koettelemuksia. 30-luvun ihminen rukoili. Kirjeistä paistaa läpi kohtaloon alistuminen ja luottamus siihen, että asiat tapahtuivat Jumalan tahdosta.
Siperiassa Riipnoin Ankarissa 31.12.1932. Minä olen mennyt hyvin heikoksi, en ole käynyt koko talvena ulos tuvasta. Sinä kysyt Jaakkoseni mitä me enin kaipamme. Sitä emme voi sanoa sillä meiltä puuttuu kaikkea. Me olemme vaihtaneet ruokatarpeihin vaatteita ja kaikkea mitä vaa suinkii irti lähtee. Siis jättymme Jumalan haltuun kaikkineen.

Googletin Kaarlo Kurkon teoksen. Siitä ei löydy yhtään blogimerkintää, eikä paljon juuri muutakaan.  Soisin sille, kuten monelle muullekin kirjalle, toisenlaisen kohtalon kuin hautautua kirjastojen varastohin ja antikvariaattien hyllyille. Voiko niistä jotain jopa oppia? Ja pitäisikö, miksi, mitä?
En tiedä, kunhan kysyn. Vaan sen tiedän, että on tuhon tie kadottaa perspektiivi historiaan ja kosketus menneiden sukupolvien ajatusmaailmaan. Historialliset romaanit kyllä välittävät kuvaa menneestä, mutta ne on väistämättä kerrottu kirjoittamisaikansa ihmisen äänellä, siksikin tämänkaltaiset teokset ovat arvokkaita.  

Eniten ehkä Inkerin suomalaiset GPU:n kynsissä teoksen kirjeissä puhuttelee niiden kiihkottomuus.
Vologdassa, maaliskuun 5:nä 1937. Jos et saa minulta enää kirjettä niin olen joutunut kultakaivoksille. Sinne sanottiin lähetettävän viisisataa miestä ja naista. luulen että minäkin joudun sinne. Se ei ole hauskaa kun siellä on epäterveellinen työ. Kuulin että kuolevat melkein kaikki. Eivät elä vuotta paria kauemmin. Mutta kyllä Jumala minustakin huolen pitää kuten on pitänyt tähän saakka.


***

Prof. Yrjö Varpiota mukaillen: Suomen kirjahistoria on reilut 500 vuotta vanha. Siitä 470 vuotta on harjoitettu sensuuria. Suurimmaksi osaksi se on ollut uskonnollista. Heitän haasteen itselleni ja blogistaniin kaikumaan siltä varalta, että se joskus tavoittaa jonkun. Tässä:  lue viisi kotimaista kirjaa Suomessa sodan aikana ja heti sen jälkeen sensuroitujen teosten listalta.

Listaa  tästä. Kohta "1944-1946 KIRJAKAUPOISTA POISTETTU KIRJALLISUUS".


maanantai 7. tammikuuta 2013

Ken kuusen kurkottaa





Overland vihjasi ja kuiski, että tällä neitseellisellä saarella on myös jotain niin paljon enemmän, jossain, vielä puhtaampaa ja viattomampaa, rajoituksilla ja paimentamisella kesyttämätöntä.

Johanna Sinisalo: Linnunaivot. Teos 2008. 331 s.

Johanna Sinisalon Linnunaivot-teoksessa on yksi vika. Se voisi olla erinomainen, mutta jää harmillisen keskinkertaiseksi.


Teos kuvaa kahden nuoren aikuisen vaellusmatkaa. Tarinassa liikutaan välillä Australiassa ja välillä mm. Uudessa-Seelannissa. Varsinainen juoni sijoittuu Australian South Coast Trackille Tasmanian koskemattomiin erämaihin. Parivaljakon matka etenee, olosuhteet käyvät  haastaviksi ja pariskunnan  suhde alkaa säröillä. Kuka helvetti ne pepperonitkin söi?

Tarina viestii, että ihmisen ymmärryksen ja hallinnan tuolla puolen on jotain kahlitsematonta ja yli-inhimillistä. Kutsutaan sitä vaikka luonnoksi.  Kun kaksi omista kyvyistään ylen määrin vakuuttunutta ihmistä lähtee tarpomaan kohti näitä voimia, lopputulos on arvattava.

Sinisalo kirjoittaa ties kuinka vanhasta teemasta, ihmisen vieraantuneisuudesta luonnosta. Sinisaloa tulkiten tuon vieraantuneisuuden perimmäinen syy on vallanhalu.
Tarinassa sitä edustaa Jyrkin henkilöhahmo. Hän on luonnonsuojelija henkeen ja vereen, mutta pakonomaisella - tai pikemminkin pakottavalla ja kontrolloivalla tavalla. Jyrkinkaltaisille luonto on  äärikokemuksia varten. Kicksit saadaan selviytymisen fiiliksistä ja varustehifistelystä. Kyse on yhdenlaisesta hyväksikäytön lajista.  Asenteen kruunaa kaikenlainen vähättelevä suhtautuminen kanssakulkijoihin.

Enemmän kuin vieraantuneisuudesta Linnunaivoissa on ehkä kyse ylpeydestä ja turhamaisuudesta ja mitä siitä väistämättä seuraa: lankeemus. Ylpeyden, kuolemansynneistä ensimmäisen, muunnelmiahan löytyy läjäpäin: elitismi, muiden halveksunta, itsensä korottaminen....


Innokkaana vaeltajana tunnettu Sinisalo osaa raamittaa tarinansa miljöön taiten. Tarinan dramatiikan ja jännitteen rikkoo kuitenkin hyppelehtivä kronologia.  Joseph Condrad -sitaateissakin on päälleliimauksen maku. Sinisalo-faneille ja vähänkään vaelluksesta kiinnostuneille teosta voi kuitenkin suositella varauksetta.


Ps. Olin kuuntelemassa kun Sinisalo puhui Seinäjoen kirjastossa joulukuussa. Hän sivusi myös Linnunaivot teosta ja kertoi kävelleensä kirjan päähenkilöiden reitin, tosin toisinpäin. Tämä Sinisalon lausahdus jäi erityisesti mieleen: "Jossain vaiheessa huomasin, että omat ja kirjan henkilöiden muistot olivat sekoittuneet."
Kiinnostavaa. Voivatko henkilöhahmojen muistot korvata kirjailijan omat?

lauantai 5. tammikuuta 2013

Tosielämä on tarua ihmeempää


Christer Boucht: Onnea etsimässä. Punaisesta Karjalasta Kaukoitään. Kirjayhtymä 1973. 306 s.

Stalinin lahja Karjalan suomensukuisille rakentajille (kuten monille muillekin) oli nääntymiskuolema jollain Siperian tai Keski-Aasian pakkotyömaalla ja nimetön joukkohauta, tai hyvällä tuurilla armeliaasti oitis kuula kalloon. Niin kävi isosedälleni ja niin oli vähällä käydä Christer Bouchtin teoksen Onnea etsimässä henkilöille.


Suomalaisten kokemuksista Stalinin vainoissa on kirjoitettu jonkin verran kirjoja, vähän kuitenkin  amerikansuomalaisten näkökulmasta. Siksi en epäröinyt, kun tämä opus tuli vastaan Helsingin viimesyksyisillä kirjamessuilla.
Teos kertoo Kanadan Vancouverista Petroskoihin muuttaneen Strengin pariskunnan tarinan. Myös Strengit saivat liikkeelle lama ja amerikansuomalaisten parissa levinnyt puna-aate. Kaikkiaan kuutisentuhatta suomalaista lähti Neuvostoliittoon sosialistisen unelman perässä. 

Vaikka idealismi uudessa maassa karisi kaikilta siirtolaisilta yleensä nopeasti, Eino ja Aino Streng saivat elämän Karjalassa kuitenkin kohtuulliseen malliin ennen vainojen alkamista.

Strengit pelasti se, että he älysivät paeta ajoissa. Tie vei ensin Amur-joen varrelle kauas itään. Sieltä he siirtyivät Kaukasukselle Kaspianmeren tuntumaan, nykyisen Georgian paikkeille. Toinen maailmansota ja saksalaisten tulo kylään avasi pariskunnalle ja heidän tyttärelleen tien Saksaan. Sieltä he matkasivat Ruotsin kautta Suomeen.
Pako tuli synnyinmaastakin, sillä Strengejä uhkasi karkotus takaisin Venäjälle. He pakenivat Ruotsin kautta Kanadaan. Lähdöstä oli kulunut 17 vuotta.

***

Teoksen kuvitusta. Suomalainen kirvesmiesprikaati Kontupohjassa 1935.
Olen lukenut läjäpäin tämänkaltaisia selviytymistarinoita. Ihmisten sitkeys ja selviytymiskyky kiehtovat. Myös Bouchtin tarinassa elämän eväät raavitaan kasaan vähistä värkeistä joutavia nurkumatta. Yhteisöllinen avunanto ja kekseliäisyys ovat arvossaan.

Onnea etsimässä on kerrottu Aini Strengin näkökulmasta. Boucht on kohtuullisen hyvä kertoja. Silminnäkijäkuvauksista teos eroaa siinä, että näkökulma on enimmäkseen valoisa ja tarinaan on ripoteltu huumoriakin. Omaelämäkerralliset vainokuvaukset ovat synkempiä.

On vaikea sanoa, onko Onnea etsimässä enemmän kaunokirjallinen vai biografinen teos. Minua se hieman häiritsi. Tarina antaa kuitenkin todentuntuisen kuvan amerikansiirtolaisten oloista Neuvosto-Karjalassa. Tarinan sekaan on ripoteltu artikkeleita Työmies- ja Punainen Karjala -lehdistä. Lisäksi teos on höystetty muutamin valokuvin.

Tämänkaltaisia tarinoita on kerrottu maailman sivu, vain paikka ja konteksti vaihtelevat.  Elinolojen ahtaus ja toive laveammasta leivästä ajaa ihmisiä maailman eri kolkissa liikkeelle. Osa suistuu ojasta allikkoon. Osa jää henkiin ja päätyy kertomaan tarinansa. Fabio Kedan tänä syksyllä ilmestynyt Krokotiilimeri tulee ensimmäisenä mieleen.


***

Ps. En tiedä, miten ja missäpäin Karjalaa vainoissa kuolleen Eetvi-isosetäni (s. 1898) elämä päättyi. Mayme Sevanderin julkaisemista nimilistoista Eetviä ei löydy, kuten ei muistakaan käsiini saamista puhdistettujen listoista. Etsintä jatkuu.

perjantai 4. tammikuuta 2013

Raakaa, askeettista, kaunista (lukuhuiput 2012: lyriikka)

Luin ehkä valtaosan v. 2012 ilmestyneistä runokokoelmista lukuunottamatta Poesian teoksia. Ne uutuudet odottavat vielä pöydällä. Lisäksi tuli luettua jotain vanhempia kokoelmia.

Kolmen kärki on tässä:




1. Harri Nordell: Sanaliekki äänettömyydessä. Valitut runot 1980-2006. Wsoy.

Olen fanittanut Harri Nordellin runoja viitisentoista vuotta lujasti ja enemmän kuin mitään koskaan ehkä Gösta Ågrenia lukuun ottamatta. Nordellin tekstejä lukiessa menee melkein aina jalat alta. Jokainen runo on monumentti, hullunintensiivinen voiman ja intuition liitto. Minuun tällainen tajunnan alkemia uppoaa kuin häkä.

Valittujen runojen kokoelmassa on muuten erinomaiset jälkisanat. Suosittelen aloittamaan niistä, jos lukee Nordellia ensimmäistä kertaa. Roine avaa oivaltavasti Nordellin runomaailmaa. Myös Parnasson kritiikin kirjoittaja on oivaltanut, mistä on kyse. "Järisyttävä merkkipaalu suomalaisen nykyrunon kaanonissa."
Ja vielä kuvaus Nordellin tyylistä, josta "on karsittu pois verbit, ajatusliikahdukset, assosiaatiot, mielikuvat, lyyrinen tunnelmointi, pinnallinen sävykkyys, metaforiset rönsyt ja keskeislyyrinen kokijahahmo. Jäljelle on jäänyt vain raaka ja jyrkkäkontrastinen sanakonstellaatio."
Kyllä, kyllä...

Tämä hahmo, rajalla
jossa kuvat palavat
Käsivarret tuhkaa, pilvi hartioilla

Tule, kieletön

Valonputoamisrotkossa 
silmä,
vastasyntynyt.

***

Mikä se oli
Niin kuin äärimmäistä olisi kutsuttu
Se näkyi
Kuin verentahrima kivikämmenellä
joka sulkeutui.

***


2. Aki Salmela: Vanitas. Tammi.


Tämä on kovin kielifilosofinen teos, mutta onnistuneesti sellainen. Ja puhuuhan Salmela myös kuolemasta. Ja  rakkaudestakin, niin kuin sekin jotain merkitsisi. I gently rise and softly call.

Kun tapahtumat lopulta lähtevät liikkelle, ne ovat kuin maata
kohti putoava valtava lasimalja, jonka sisällä kultakala ui viileän
rauhallisesti ympyräänsä. Kuullaan surullinen, kostea räjähdys. Se
on lopun alku, mutta alku edes jollekin. Niin kuin laskuvarjohyp-
pääjä, mies vapaassa pudotuksessa, tajuaa ettei varjo aukea ja tuntee
äkkiä syvää tyytyväisyyttä --



3. Miki Liukkonen: Elisabet. Wsoy.

Jos jotain runoja voi kutsua karismaattisiksi niin näitä. Kokoelman runoissa ei ole merkkejäkään ilmaisun tai ajattelun jähmeydestä ja maneereista. Liukkosen tekstit ovat yllätyksellisiä, nokkelia, arkisia ja filosofisia yhtäaikaa. Ihastuisin ehkä Liukkoseen persoonanakin, jos hänet tapaisin.


torstai 3. tammikuuta 2013

Lukuhuiput 2012: romaanit

Listauksen aika.

Lukuvuoteni 2012 näytti tältä, pääpiirteissään: Löysin Haruki Murakamin ja ihastuin.  Luin lukemattomat Leena Krohnini ja päätin, että Krohn on tämä ja ainakin pari muuta läheistä galaksia  mukaan lukien maailmankaikkeuden toiseksi paras kirjailija. Ostin ison määrän Kindle-kirjoja, jotka ovat yhä lukematta. Sorruin pariin luokattoman huonoon teokseen, joiden nimet jätän mainitsematta. Kadehdin muutaman kotimaisen runoilijan taitoja elättelemättä toiveita, että minusta joskus tulisi puoliksikaan tai edes sinne päin yhtä hyvä. Pelastin uusiseelantilaisesta hostellista Piin elämän, Ishmaelin ja Molokain. En  lukenut Taru Sormusten Herrasta -kirjoja. En lukenut yhtään Kalle Päätaloa, mikä tekee minusta isäni mielestä yhä ehkä sivistymättömän. Tunsin järjetöntä epätoivoa siitä, että elämä on liian lyhyt kaikkien hyvien kirjojen lukemiseen, ja noin yleensä ottaen kaikkeen muuhunkin.

Jep.

Luin viime vuonna jonkin verran enemmän tietokirjallisuutta kuin kaunokirjallisuutta. Se ei ollut tarkoituksellista. Sanotaan sekin, että listallani ei ole kovin montaa tajunnan räjäyttänyttä romaania. Viiden kärki oli helppo valita, kymmenen olisi tuottanut tuskaa.

1. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja. Teos.

Tämä teos pääsi yllättämään puskan takaa. Tunnelma kolahti, ja tarinakin.

2. Aki Ollikainen: Nälkävuosi. Siltala.

Kieli häikäisee. Pienoisromaani tihkuu julmanhienoa lyriikkaa.

3. Haruki Murakami: Kafka rannalla. Tammi.


Tämänkin teoksen kierrätin mukaani uusiseelantilaisesta hostellista. Ryhdyin lukemaan sitä Australiassa pienessä Katoomban kaupungissa. Istuin hostellin sängyllä nenä kiinni kirjassa. Vastapäisen punkan nuori mies vilkaisi kirjan kantta ja alkoi intoilla. Tyyppi paljastui Murakami-faniksi ja Kafka rannalla hänen suosikikseen. Yksissä tuumin ylistimme Murakamin ylivertaista ja ihailtavaa omituisuutta ja kirjojensa häröjä juonenkäänteitä.


4. Haruki Murakami: Norwegian Wood. Tammi.

Teemestarin kirjan ohella toinen romaani, jossa erityisesti tunnelma teki vaikutuksen. Supervangitseva teos.

5. Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis. Siltala.


Ei kai miehen ja kanin odysseiasta voi saada muuta kuin viihdyttävän tragikoomisen teoksen?


Jos kuutossija jaettaisiin, se kuuluisi Kurt Vonnegutin Teurastamo 5:lle. Niin, ja jos vielä seiskasija, niin mainitsisin Olli Jalosen Karatollan. Listallehan kuuluvat automaattisesti myös 2012 lukemani Leena Krohnit, Pereat Mundus ja Unelmakuolema, mutta en viitsi niitä erikseen listata.