sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Friikkeilykirja koukuttaa

Kun yksilö tuntee itsensä voimattomaksi muuttamaan maailmaa, hän muokkaa sitä,mitä hänellä on valta muuttaa - omaa kehoaan.
Jouni Hokkanen: Lävistetyt. Like 2012. 207s

Täytyi oikein tarkistaa. Kyllä vaan, Jouni Hokkasen Lävistetyt on ensimmäinen kirja jonka olen lukenut tänä vuonna. Onko koskaan kirjavuosi lähtenyt  liikkeelle näin hitaasti? Ei, mutta toisaalta olen käyttänyt kohtuullisen paljon aikaan vuoden 2012 luettujen kirjojen märehtimiseen blogissa ja päässäni. Mitä tuli luettua, mikä oli hyvää, mikä huonoa.

Tämä kirja sitten. Takakansi mainostaa teoksen olevan ensimmäinen suomalainen tietoteos lävistyksistä ja muista kehon muokkaamisen tavoista.Tartuin kirjaan mielijohteesta ja onneksi niin. Se on mainio. Varoituksen sana perään.  Kirjaan ei kannata tarttua ellei kestä sovinnaisuuden rajat ylittävää kuva- ja tekstimateriaalia.

Olen teoksen luettuani monta kummallista knoppitietoa viisaampi. Kuten: Koukkulevitaatioksi kutsutaan toimenpidettä, jossa  ihminen roikkuu ihoon lävistetyistä koukuista katosta. Kipuperformansseja on harrastettu jopa Seinäjoen Provinssirockissa. Polttotatuiointeja tehdään mm. jäädyttämällä, nestemäisen typen avulla. Nikean kirkolliskokous kielsi tatuoinnit v. 787. Koraani kieltää tatuoinnit. Tulevaisuuden kehonmuokkauksessa ihon alle asetetaan ledejä.


Hokkanen käy kirjassa viihdyttävästi läpi lävistysten historian. Alan pioneereille touhussa oli pitkälti kyse henkisyyden harjoittamisesta ja shamanistisista rituaaleista. Friikkiguru Fakir Musafar opetteli hallitsemaan kipua, mikä tekee hänestä itämaisten mystikkofakiireiden hengenheimolaisen. Hokkanen käyttää termiä modernit primitivisit.
Teoksessa käsitellään myös alan ääriosasto, kuten amputaatio, silpominen ja mm. silmämunien tatuioiminen. Teos väläyttää, miten pimeille poluille itseään vapaasti toteuttava ihmismieli voi kuljettaa. Myönnetään. Olisin mieluummin halunnut pysyä tietämättömänä tietyistä pervokulttuurien äärimmäisyyksistä.

Ala- ja vastakulttuurin synnyn ja kehityksen kuvauksena Lävistetyt on esimerkillinen. Lajin ensimmäisten harrastajien sitkeyttä ja omistautumista voi vain hämmästellä. Kirjassa käsitellään myös lävistysten tulo Suomeen.

Teoksen luettuaan ymmärtää (ehkä) miksi joku haluaa muokata kehoaan. Hokkanen valottaa siihen useitakin syitä. Ritualistista merkitystä lävistyksillä ei juuri enää ole. Shokki- ja kapina-arvokin ovat huvenneet. Kyse on puhtaasti mielihyvä- ja ulkonäköseikoista.

Jouni Hokkanen suomii rivien välissä ja osin suoraankin länsimaista kulttuuria tekopyhäksi ja länsimaisen ihmisen historian ja perspektiivin tajua ohueksi. Hänen mielestään länsimaiden arvoista tulee monille sokeuttava normi. Kirjoittajaa tuntuu ärsyttävän se, että esimerkiksi kauneusleikkaukset ovat hyväksyttyjä, mutta lävistyksiä - joita on harrastettu kautta historian lähes kaikissa kulttuureissa - karsastetaan yhä. Hokkanen ei tosin painota sitä, että lävistyksillä ja tatuoinnella on kulttuureissaan aina ollut tiukasti säädetty konteksti.

TUOMIO: Viihdyttävä, tietopitoinen ja koukuttavasti kirjoitettu teos, joka antaa hämmästelyn aihetta sivu toisensa perään.
TÄHDET: ****
KENELLE: Kaikille paitsi herkkähipiäisille. Tämän teoksen parissa viihtyy, vaikkei aihe edes kiinnostaisi.

lauantai 19. tammikuuta 2013

Mitä haluan lukea 2013?



Poimintani kustantajien kevään kirjaluetteloista näyttää tältä. Wsoyn ja Teoksen tarjonta houkuttelee eniten, siksi niiden julkaisut on listattu erikseen. Suurimmat odotukset kohdistuvat Leena Krohnin uutuuteen. Iloitsen myös toisesta kotimaisesta John Muir-käännöksestä ja erityisesti Haruki Murakamin 1Q84-käännöksestä.

WSOY

Kaunokirjallisuus:
Laura Save: Paljain jaloin.  01
Katja Kettu: Jäänsärkijä. 03
Jaana Seppänen, Johanna Venho: Revitään rikki se rakkaus. 04
Tietokirjallisuus:
Tommi Melender: Yhden hengen orgiat. Esseitä kirjallisuudesta
Mattias Svahn: Tavoitteena pitkän matkan hiihto

TEOS
Kaunokirjallisuus:
Leena Krohn: Hotel Sapiens. 01.
Hannele Mikaela Taivassalo: Nälkä. 01. Vampyyriromaani.
Miia Toivio: Pysty hiljaisuus. 01. Runoja.
Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme. 02. Romaani Stalinin vainoista.
Kaisa Ijäs: Pakopiste. 02. Runoja.

Tietokirjallisuus: 
Järvelä-Osamitsu-Pölkki: Mitä miten zen. 02. 
Leif Salmen: Maanalainen moskeija. Esseitä. 03.

Lewis: Tummat vedet.

MUUT KUSTANTAJAT:


Tietokirjallisuus

Martti Anhava:
Ajoissa lopettamisen taito. Esseitä. (Otava 02)
Pauliina Kainulainen: Metsän teologia (Kirjapaja 02).
Antti Tuuri: Bosbor Express. Värikäs matka Istanbuliin. (Otava 03)
Ville-Juhani Sutinen:
Transit ja muita matkaesseitä. (Savukeidas 03)
Markus Uku Laitinen:
Katujen zen. (Like 03)
Cohen, Stephen F. Gulagista selvinneet (Like  03)
Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä (Avain 04). Teos kirjablogeista.
Jason Lewis: Tummat vedet. (Basam. 05)
Dani Rodrik: Globalisaation paradoksi (Niin & näin).
John Muir: Ensimmäinen kesäni Sierravuorilla (Basam)
Alkup. Muir vuodelta 1911.

Kaunokirjallisuus

Haruki Murakami: 1Q84. (Tammi. 03.)
Markus Leikola: Matkalla tänne (Schildts & Söderströms 05).
Miljenko Jergovic:
Sarajevo Marlboro (Savukeidas 05)



maanantai 14. tammikuuta 2013

Varokaa vihaista filosofia (lukuhuiput 2012)

Derrick Jensen: Dreams. Seven Stories Press. 2011. 603 s.

Varoituksen sana. Tämä teos ei ole kaikille. Derrick Jenseniin jos johonkin on helppo lyödä leimoja: hihhuli, hullu, toisinajattelija, kahjo, intomieli.  Jensen saattaa olla tätä kaikkea ja siksi Jenseniä kannattaa lukea. Ja ennen kaikkea: siksi häntä kannattaa kunnioittaa.
Jotkut pitävät häntä jopa yhtenä kaikkien aikojen merkittävimmistä ympäristöfilosofeista. Tämä ei ole minun mielipiteeni.

Ytimekkäästi nimetty Dreams on sujuvalukuinen teos järkälemäisyydestään huolimatta. Jensen kirjoittaa iskevästi ja käyttää paljon toistoa. Hän kiroaa, maanittelee, visioi, hätkähdyttää, naurattaa, hämmentää. Mutta miten tiiviistää lähes 600-sivuisen teoksen viesti? Mahdotonta. Yritetään kuitenkin.

Näin Jensen väittää: Länsimainen kulttuuri pohjautuu tuhoavaan paradigmaan. Tuon paradigman peruskivi on Raamatussa, joka on valtuttanut ihmisen hallitsemaan (eli Jensenin mielestä riistämään) luontoa. No. Tässä ajatuskulussa ei toki ole mitään uutta. Jensen kulkee mm. Daniel Quinnin Ishmaelin viitoittamaa polkua.


Jensen ottaa kuitenkin harppauksen hämärille poluille. Hän väittää universumin olevan älykäs.  Kirjassa toistuu termi other sides, jolla Jensen viittaa älyyn, joka ei ole peräisin ihmisestä. Tältä älyltä ihmiskunta on kaikkivoipaisuudessaan ummistanut korvansa. Siinä Jensenin mielestä tuhon ydin. Hän on sekä moderni shamaani että alkuperäiskansojen luonnonuskon kiihkomielinen puolustaja.
Essentially every culture but this one has recognized not only the existence of other sides --  but the importance of maintaining relationships between and among them. -- Is it possible that there is a correlation between this culture's lack of real relationships with these others sides and the fact that it is destroying everything it touches?
Kuten sitaatista käy ilmi, Jensen ei viittaa termillään othes sides mihinkään monoteistiseen jumalälyyn. Hän viittaa luontoon, luontoälyyn, johon ihmisellä on historian alkuhämärästä saakka ollut yhteys, jonka juutalais-kristillinen ajattelu on katkaissut.
The argument about whether or not these voices exist in many ways boils down to whether humans are uniquely intelligent and aware, alone in an essentially mindless, mechanical universe; or if humans are one intelligence among a near infinitude of no lesser intelligences, one player in an extraordinarily complex and beautiful symphony.
Nyt joku nyökyttelee: Jensenhän kuulostaa aivan New Age hepulta! Ei hän mielestäni ole sitäkään, vaikka tuntuukin välillä lipsahtavan uususkonnollisille poluille.
Jensenin ansioksi laskettakoon, että hän on hihhuilija aivan itse luomallaan polullaan. Hän hutkii uususkonnollisia ajattelijoita yhtä raivokkaasti kuin kapitalisteja ja kristittyjä.  Huutia saavat yhtä lailla tiedemiehet ja ateistit. Richard Dawkins on hänelle punainen vaate.

Onko Jensen epä-älyllinen? Ei. Hän on vihainen. On syytä pelätä, että hän on myös oikeassa.

***
Derrick puhuu.

 
Derrick Jensenin kotisivut. 

Lukuhuiput 2012 -listani. 


Lukuhuiput 2012: tietokirjat

En ole ehtinyt katsoa, miltä kirjakevät 2013 näyttää. Listaillaanpa vielä vuoden 2012 lukuhuippuja. Nyt on vuorossa tietokirjojen top10. Viiden kärjestä koitan saada jonkinlaiset lyhyet esittelyt aikaan myöhemmin. Tässäkään listassa ei ole kyse 2012 ilmestyneistä teoksista vaan 2012 lukemistani kirjoista.

Huomaan listalle nousseen eniten ulkoiluhenkisiä ja matkustamiseen liittyviä teoksia. Johtunee siitä, että matkustin v. 2012 paljon itse. Ehkä haastan itseni tänä vuonna lukemaan jotain viisasta ja oikeasti sivistävää. 


1. Kai Donner: Siperian samojedien keskuudessa: vuosina 1911-1913 ja 1914.
Suomalainen tutkimusmatkaaja viettää vuosia Siperiassa juopottelevien samojedien parissa. Tämän teoksen unohtumattomat hahmot pesevät Juoppohullun päiväkirjan sankarin mennen tullen.

2. Graig Childs: Finders Keepers: A Tale of Archaeological Plunder and Obsession
Indianajonesmainen thrilleri arkeologian maailmasta sillä erotuksella, että nämä tarinat ovat tosia.

3. Graig Childs: The Way Out: A True Story of Ruin and Survival
Kaksi aikamiestä ottaa mittaa erämaasta ja identiteetistään. 

4. Derrick Jensen: Dreams (Esitelty blogissani täällä.)
Ympäristofilosofi on hyvin, hyvin vihainen.

5. Nick Dunlop: The Lost Executioner: A Story of the Khmer Rouge
Toimittaja paljastaa Kambodzassa punakhmerien toiseksi pahamaineisimman jehun.


6. Jon Krakauer: Into the wild
Kuvaus siitä kuinka käy, kun seuraa omia polkujaan antamatta tuumakaan periksi. Henkihän siinä lähtee. Vaan lähteehän se muutenkin.

 

7. Jonathan Haidt: The Happiness Hyphothesis 
Haidt tulkitsee antiikin viisaita ja kertoo, kuinka olla onnellinen. Tämä ei ole keittiöpsykologiaa tai self-helpiä vaan oikeasti aika fiksu kirja.

8. Timo Polari: Unelma Etelänavasta
Ihminen toteuttaa itseään. Kaunista? En tiedä, mutta Polari on kotikaupungistani ja pitää listalla vähän vetää kotiinpäin.

9. John Muir: A Thousand Mile Walk To The Gulf
Vaeltamista 1800-luvun malliin. Ei ollut rinkkoja, goretex-kenkiä ja teknisiä urheilukerrastoja.

10. Foer: Moonwalking With Einstein
Toimittaja laittaa itsensä likoon. Journalistinen seikkailu maailmassa, jossa muistaminen on ulkoistettu. Siis tässä maailmassa.


Terveisiä Siperiasta, kuulin että kuolevat melkein kaikki




Kaarlo Kurko: Inkerin suomalaiset GPU:n kynsissä. Karkoitettujen kirjeitä. Wsoy 1943. 168s.


Tilasin itselleni joululahjaksi Antikka.netistä Kaarlo Kurkon toimittaman teoksen Inkerin suomalaiset GPU:n kynsissä. Kokoelma karkoitettujen kirjeitä. Paria päivää ennen kuin teos saapui löysin kyseisen opuksen hyllystäni. Ei ole mitään mielikuvaa miten ja milloin teos on sinne kulkeutunut. Nyt omistan siis tuota tekelettä kaksi kappaletta. (Kympillä lähtee, kiinnostuneet huom.)

Kaarlo Kurkon mukaan v.  1917 Inkerissä oli suomalaisia 160 000. Vainojen aikana heistä 23 000 teloitettiin ja 60 000 karkoitettiin. Teos on kokoelma inkerinsuomalaisten omaisilleen vankeudesta lähettämiä kirjeitä, pääosin Siperiasta ja Kaakkois-Aasiasta. Kirjeet on julkaistu alkuperäisessä muodossaan, joten kirjoittajien ääni ja puheenparsi kuuluvat vahvana. Teokseen on liitetty myös kuvia alkuperäisistä kirjeistä.

Kurkon teos joutui valtion kirjasensuurin kouriin v. 1944. Kirjeet ovat räikeä todiste siitä, kuinka elämä neuvostokoneiston pakkotyömailla jauhoi ihmiset hitaasti hengiltä.
Turkestani 20p. kesäkuuta 1937. Täällä on oikein raskas työ. Maan kuokkiminen. Työaseena meillä on raskas maakuokka. Me kasvatamme täällä puuvillaa. Se on kyllä kaunista ja puhdasta mutta kuokkiminen on raskasta. -- Olen ihan yksinäni. Neljä pikkulastani ja mieheni kuolivat. Kaikki silloin ensimmäisenä vuonna ja puolen vuoden sisällä.
***
Siperiassa, huhtikuun 13.päivänä 1935. Kai setä vielä minut muistaa, olen nyt 15 vuotias. Viime pääsiäisenä -- vangittiin minut ja vietiin asemalle, jossa sullottiin täysiin tavaravaunuihin satojen muiden kanssa. Matkustimme yhdeksän vuorokautta lukituissa vaunuissa, joissa oli aivan kauheaa olla, mutta aloin laitella päässäni pientä runontapaista tervehdykseksi sedälle, enhän tiedä voinko enää kirjoittaakaan, kun kaikki on pantu pakkotöihin ja nyt isä ja äitikin vietiin toisaalle eikä täällä minulla ole enää tuttaviakaan ja toiset lapset ovat jo melkein kuolleet nälkään ja puutteeseen.
Paine tuppaa paljastamaan ihmisen psyyken ytimen. Teosta lukiessa kävi muutaman kertaan mielessä, kuinka nykysuomalaisen pääkoppa kestäisi kovia koettelemuksia. 30-luvun ihminen rukoili. Kirjeistä paistaa läpi kohtaloon alistuminen ja luottamus siihen, että asiat tapahtuivat Jumalan tahdosta.
Siperiassa Riipnoin Ankarissa 31.12.1932. Minä olen mennyt hyvin heikoksi, en ole käynyt koko talvena ulos tuvasta. Sinä kysyt Jaakkoseni mitä me enin kaipamme. Sitä emme voi sanoa sillä meiltä puuttuu kaikkea. Me olemme vaihtaneet ruokatarpeihin vaatteita ja kaikkea mitä vaa suinkii irti lähtee. Siis jättymme Jumalan haltuun kaikkineen.

Googletin Kaarlo Kurkon teoksen. Siitä ei löydy yhtään blogimerkintää, eikä paljon juuri muutakaan.  Soisin sille, kuten monelle muullekin kirjalle, toisenlaisen kohtalon kuin hautautua kirjastojen varastohin ja antikvariaattien hyllyille. Voiko niistä jotain jopa oppia? Ja pitäisikö, miksi, mitä?
En tiedä, kunhan kysyn. Vaan sen tiedän, että on tuhon tie kadottaa perspektiivi historiaan ja kosketus menneiden sukupolvien ajatusmaailmaan. Historialliset romaanit kyllä välittävät kuvaa menneestä, mutta ne on väistämättä kerrottu kirjoittamisaikansa ihmisen äänellä, siksikin tämänkaltaiset teokset ovat arvokkaita.  

Eniten ehkä Inkerin suomalaiset GPU:n kynsissä teoksen kirjeissä puhuttelee niiden kiihkottomuus.
Vologdassa, maaliskuun 5:nä 1937. Jos et saa minulta enää kirjettä niin olen joutunut kultakaivoksille. Sinne sanottiin lähetettävän viisisataa miestä ja naista. luulen että minäkin joudun sinne. Se ei ole hauskaa kun siellä on epäterveellinen työ. Kuulin että kuolevat melkein kaikki. Eivät elä vuotta paria kauemmin. Mutta kyllä Jumala minustakin huolen pitää kuten on pitänyt tähän saakka.


***

Prof. Yrjö Varpiota mukaillen: Suomen kirjahistoria on reilut 500 vuotta vanha. Siitä 470 vuotta on harjoitettu sensuuria. Suurimmaksi osaksi se on ollut uskonnollista. Heitän haasteen itselleni ja blogistaniin kaikumaan siltä varalta, että se joskus tavoittaa jonkun. Tässä:  lue viisi kotimaista kirjaa Suomessa sodan aikana ja heti sen jälkeen sensuroitujen teosten listalta.

Listaa  tästä. Kohta "1944-1946 KIRJAKAUPOISTA POISTETTU KIRJALLISUUS".


maanantai 7. tammikuuta 2013

Ken kuusen kurkottaa





Overland vihjasi ja kuiski, että tällä neitseellisellä saarella on myös jotain niin paljon enemmän, jossain, vielä puhtaampaa ja viattomampaa, rajoituksilla ja paimentamisella kesyttämätöntä.

Johanna Sinisalo: Linnunaivot. Teos 2008. 331 s.

Johanna Sinisalon Linnunaivot-teoksessa on yksi vika. Se voisi olla erinomainen, mutta jää harmillisen keskinkertaiseksi.


Teos kuvaa kahden nuoren aikuisen vaellusmatkaa. Tarinassa liikutaan välillä Australiassa ja välillä mm. Uudessa-Seelannissa. Varsinainen juoni sijoittuu Australian South Coast Trackille Tasmanian koskemattomiin erämaihin. Parivaljakon matka etenee, olosuhteet käyvät  haastaviksi ja pariskunnan  suhde alkaa säröillä. Kuka helvetti ne pepperonitkin söi?

Tarina viestii, että ihmisen ymmärryksen ja hallinnan tuolla puolen on jotain kahlitsematonta ja yli-inhimillistä. Kutsutaan sitä vaikka luonnoksi.  Kun kaksi omista kyvyistään ylen määrin vakuuttunutta ihmistä lähtee tarpomaan kohti näitä voimia, lopputulos on arvattava.

Sinisalo kirjoittaa ties kuinka vanhasta teemasta, ihmisen vieraantuneisuudesta luonnosta. Sinisaloa tulkiten tuon vieraantuneisuuden perimmäinen syy on vallanhalu.
Tarinassa sitä edustaa Jyrkin henkilöhahmo. Hän on luonnonsuojelija henkeen ja vereen, mutta pakonomaisella - tai pikemminkin pakottavalla ja kontrolloivalla tavalla. Jyrkinkaltaisille luonto on  äärikokemuksia varten. Kicksit saadaan selviytymisen fiiliksistä ja varustehifistelystä. Kyse on yhdenlaisesta hyväksikäytön lajista.  Asenteen kruunaa kaikenlainen vähättelevä suhtautuminen kanssakulkijoihin.

Enemmän kuin vieraantuneisuudesta Linnunaivoissa on ehkä kyse ylpeydestä ja turhamaisuudesta ja mitä siitä väistämättä seuraa: lankeemus. Ylpeyden, kuolemansynneistä ensimmäisen, muunnelmiahan löytyy läjäpäin: elitismi, muiden halveksunta, itsensä korottaminen....


Innokkaana vaeltajana tunnettu Sinisalo osaa raamittaa tarinansa miljöön taiten. Tarinan dramatiikan ja jännitteen rikkoo kuitenkin hyppelehtivä kronologia.  Joseph Condrad -sitaateissakin on päälleliimauksen maku. Sinisalo-faneille ja vähänkään vaelluksesta kiinnostuneille teosta voi kuitenkin suositella varauksetta.


Ps. Olin kuuntelemassa kun Sinisalo puhui Seinäjoen kirjastossa joulukuussa. Hän sivusi myös Linnunaivot teosta ja kertoi kävelleensä kirjan päähenkilöiden reitin, tosin toisinpäin. Tämä Sinisalon lausahdus jäi erityisesti mieleen: "Jossain vaiheessa huomasin, että omat ja kirjan henkilöiden muistot olivat sekoittuneet."
Kiinnostavaa. Voivatko henkilöhahmojen muistot korvata kirjailijan omat?

lauantai 5. tammikuuta 2013

Tosielämä on tarua ihmeempää


Christer Boucht: Onnea etsimässä. Punaisesta Karjalasta Kaukoitään. Kirjayhtymä 1973. 306 s.

Stalinin lahja Karjalan suomensukuisille rakentajille (kuten monille muillekin) oli nääntymiskuolema jollain Siperian tai Keski-Aasian pakkotyömaalla ja nimetön joukkohauta, tai hyvällä tuurilla armeliaasti oitis kuula kalloon. Niin kävi isosedälleni ja niin oli vähällä käydä Christer Bouchtin teoksen Onnea etsimässä henkilöille.


Suomalaisten kokemuksista Stalinin vainoissa on kirjoitettu jonkin verran kirjoja, vähän kuitenkin  amerikansuomalaisten näkökulmasta. Siksi en epäröinyt, kun tämä opus tuli vastaan Helsingin viimesyksyisillä kirjamessuilla.
Teos kertoo Kanadan Vancouverista Petroskoihin muuttaneen Strengin pariskunnan tarinan. Myös Strengit saivat liikkeelle lama ja amerikansuomalaisten parissa levinnyt puna-aate. Kaikkiaan kuutisentuhatta suomalaista lähti Neuvostoliittoon sosialistisen unelman perässä. 

Vaikka idealismi uudessa maassa karisi kaikilta siirtolaisilta yleensä nopeasti, Eino ja Aino Streng saivat elämän Karjalassa kuitenkin kohtuulliseen malliin ennen vainojen alkamista.

Strengit pelasti se, että he älysivät paeta ajoissa. Tie vei ensin Amur-joen varrelle kauas itään. Sieltä he siirtyivät Kaukasukselle Kaspianmeren tuntumaan, nykyisen Georgian paikkeille. Toinen maailmansota ja saksalaisten tulo kylään avasi pariskunnalle ja heidän tyttärelleen tien Saksaan. Sieltä he matkasivat Ruotsin kautta Suomeen.
Pako tuli synnyinmaastakin, sillä Strengejä uhkasi karkotus takaisin Venäjälle. He pakenivat Ruotsin kautta Kanadaan. Lähdöstä oli kulunut 17 vuotta.

***

Teoksen kuvitusta. Suomalainen kirvesmiesprikaati Kontupohjassa 1935.
Olen lukenut läjäpäin tämänkaltaisia selviytymistarinoita. Ihmisten sitkeys ja selviytymiskyky kiehtovat. Myös Bouchtin tarinassa elämän eväät raavitaan kasaan vähistä värkeistä joutavia nurkumatta. Yhteisöllinen avunanto ja kekseliäisyys ovat arvossaan.

Onnea etsimässä on kerrottu Aini Strengin näkökulmasta. Boucht on kohtuullisen hyvä kertoja. Silminnäkijäkuvauksista teos eroaa siinä, että näkökulma on enimmäkseen valoisa ja tarinaan on ripoteltu huumoriakin. Omaelämäkerralliset vainokuvaukset ovat synkempiä.

On vaikea sanoa, onko Onnea etsimässä enemmän kaunokirjallinen vai biografinen teos. Minua se hieman häiritsi. Tarina antaa kuitenkin todentuntuisen kuvan amerikansiirtolaisten oloista Neuvosto-Karjalassa. Tarinan sekaan on ripoteltu artikkeleita Työmies- ja Punainen Karjala -lehdistä. Lisäksi teos on höystetty muutamin valokuvin.

Tämänkaltaisia tarinoita on kerrottu maailman sivu, vain paikka ja konteksti vaihtelevat.  Elinolojen ahtaus ja toive laveammasta leivästä ajaa ihmisiä maailman eri kolkissa liikkeelle. Osa suistuu ojasta allikkoon. Osa jää henkiin ja päätyy kertomaan tarinansa. Fabio Kedan tänä syksyllä ilmestynyt Krokotiilimeri tulee ensimmäisenä mieleen.


***

Ps. En tiedä, miten ja missäpäin Karjalaa vainoissa kuolleen Eetvi-isosetäni (s. 1898) elämä päättyi. Mayme Sevanderin julkaisemista nimilistoista Eetviä ei löydy, kuten ei muistakaan käsiini saamista puhdistettujen listoista. Etsintä jatkuu.

perjantai 4. tammikuuta 2013

Raakaa, askeettista, kaunista (lukuhuiput 2012: lyriikka)

Luin ehkä valtaosan v. 2012 ilmestyneistä runokokoelmista lukuunottamatta Poesian teoksia. Ne uutuudet odottavat vielä pöydällä. Lisäksi tuli luettua jotain vanhempia kokoelmia.

Kolmen kärki on tässä:




1. Harri Nordell: Sanaliekki äänettömyydessä. Valitut runot 1980-2006. Wsoy.

Olen fanittanut Harri Nordellin runoja viitisentoista vuotta lujasti ja enemmän kuin mitään koskaan ehkä Gösta Ågrenia lukuun ottamatta. Nordellin tekstejä lukiessa menee melkein aina jalat alta. Jokainen runo on monumentti, hullunintensiivinen voiman ja intuition liitto. Minuun tällainen tajunnan alkemia uppoaa kuin häkä.

Valittujen runojen kokoelmassa on muuten erinomaiset jälkisanat. Suosittelen aloittamaan niistä, jos lukee Nordellia ensimmäistä kertaa. Roine avaa oivaltavasti Nordellin runomaailmaa. Myös Parnasson kritiikin kirjoittaja on oivaltanut, mistä on kyse. "Järisyttävä merkkipaalu suomalaisen nykyrunon kaanonissa."
Ja vielä kuvaus Nordellin tyylistä, josta "on karsittu pois verbit, ajatusliikahdukset, assosiaatiot, mielikuvat, lyyrinen tunnelmointi, pinnallinen sävykkyys, metaforiset rönsyt ja keskeislyyrinen kokijahahmo. Jäljelle on jäänyt vain raaka ja jyrkkäkontrastinen sanakonstellaatio."
Kyllä, kyllä...

Tämä hahmo, rajalla
jossa kuvat palavat
Käsivarret tuhkaa, pilvi hartioilla

Tule, kieletön

Valonputoamisrotkossa 
silmä,
vastasyntynyt.

***

Mikä se oli
Niin kuin äärimmäistä olisi kutsuttu
Se näkyi
Kuin verentahrima kivikämmenellä
joka sulkeutui.

***


2. Aki Salmela: Vanitas. Tammi.


Tämä on kovin kielifilosofinen teos, mutta onnistuneesti sellainen. Ja puhuuhan Salmela myös kuolemasta. Ja  rakkaudestakin, niin kuin sekin jotain merkitsisi. I gently rise and softly call.

Kun tapahtumat lopulta lähtevät liikkelle, ne ovat kuin maata
kohti putoava valtava lasimalja, jonka sisällä kultakala ui viileän
rauhallisesti ympyräänsä. Kuullaan surullinen, kostea räjähdys. Se
on lopun alku, mutta alku edes jollekin. Niin kuin laskuvarjohyp-
pääjä, mies vapaassa pudotuksessa, tajuaa ettei varjo aukea ja tuntee
äkkiä syvää tyytyväisyyttä --



3. Miki Liukkonen: Elisabet. Wsoy.

Jos jotain runoja voi kutsua karismaattisiksi niin näitä. Kokoelman runoissa ei ole merkkejäkään ilmaisun tai ajattelun jähmeydestä ja maneereista. Liukkosen tekstit ovat yllätyksellisiä, nokkelia, arkisia ja filosofisia yhtäaikaa. Ihastuisin ehkä Liukkoseen persoonanakin, jos hänet tapaisin.


torstai 3. tammikuuta 2013

Lukuhuiput 2012: romaanit

Listauksen aika.

Lukuvuoteni 2012 näytti tältä, pääpiirteissään: Löysin Haruki Murakamin ja ihastuin.  Luin lukemattomat Leena Krohnini ja päätin, että Krohn on tämä ja ainakin pari muuta läheistä galaksia  mukaan lukien maailmankaikkeuden toiseksi paras kirjailija. Ostin ison määrän Kindle-kirjoja, jotka ovat yhä lukematta. Sorruin pariin luokattoman huonoon teokseen, joiden nimet jätän mainitsematta. Kadehdin muutaman kotimaisen runoilijan taitoja elättelemättä toiveita, että minusta joskus tulisi puoliksikaan tai edes sinne päin yhtä hyvä. Pelastin uusiseelantilaisesta hostellista Piin elämän, Ishmaelin ja Molokain. En  lukenut Taru Sormusten Herrasta -kirjoja. En lukenut yhtään Kalle Päätaloa, mikä tekee minusta isäni mielestä yhä ehkä sivistymättömän. Tunsin järjetöntä epätoivoa siitä, että elämä on liian lyhyt kaikkien hyvien kirjojen lukemiseen, ja noin yleensä ottaen kaikkeen muuhunkin.

Jep.

Luin viime vuonna jonkin verran enemmän tietokirjallisuutta kuin kaunokirjallisuutta. Se ei ollut tarkoituksellista. Sanotaan sekin, että listallani ei ole kovin montaa tajunnan räjäyttänyttä romaania. Viiden kärki oli helppo valita, kymmenen olisi tuottanut tuskaa.

1. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja. Teos.

Tämä teos pääsi yllättämään puskan takaa. Tunnelma kolahti, ja tarinakin.

2. Aki Ollikainen: Nälkävuosi. Siltala.

Kieli häikäisee. Pienoisromaani tihkuu julmanhienoa lyriikkaa.

3. Haruki Murakami: Kafka rannalla. Tammi.


Tämänkin teoksen kierrätin mukaani uusiseelantilaisesta hostellista. Ryhdyin lukemaan sitä Australiassa pienessä Katoomban kaupungissa. Istuin hostellin sängyllä nenä kiinni kirjassa. Vastapäisen punkan nuori mies vilkaisi kirjan kantta ja alkoi intoilla. Tyyppi paljastui Murakami-faniksi ja Kafka rannalla hänen suosikikseen. Yksissä tuumin ylistimme Murakamin ylivertaista ja ihailtavaa omituisuutta ja kirjojensa häröjä juonenkäänteitä.


4. Haruki Murakami: Norwegian Wood. Tammi.

Teemestarin kirjan ohella toinen romaani, jossa erityisesti tunnelma teki vaikutuksen. Supervangitseva teos.

5. Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis. Siltala.


Ei kai miehen ja kanin odysseiasta voi saada muuta kuin viihdyttävän tragikoomisen teoksen?


Jos kuutossija jaettaisiin, se kuuluisi Kurt Vonnegutin Teurastamo 5:lle. Niin, ja jos vielä seiskasija, niin mainitsisin Olli Jalosen Karatollan. Listallehan kuuluvat automaattisesti myös 2012 lukemani Leena Krohnit, Pereat Mundus ja Unelmakuolema, mutta en viitsi niitä erikseen listata.