Siirry pääsisältöön

Ken kuusen kurkottaa





Overland vihjasi ja kuiski, että tällä neitseellisellä saarella on myös jotain niin paljon enemmän, jossain, vielä puhtaampaa ja viattomampaa, rajoituksilla ja paimentamisella kesyttämätöntä.

Johanna Sinisalo: Linnunaivot. Teos 2008. 331 s.

Johanna Sinisalon Linnunaivot-teoksessa on yksi vika. Se voisi olla erinomainen, mutta jää harmillisen keskinkertaiseksi.


Teos kuvaa kahden nuoren aikuisen vaellusmatkaa. Tarinassa liikutaan välillä Australiassa ja välillä mm. Uudessa-Seelannissa. Varsinainen juoni sijoittuu Australian South Coast Trackille Tasmanian koskemattomiin erämaihin. Parivaljakon matka etenee, olosuhteet käyvät  haastaviksi ja pariskunnan  suhde alkaa säröillä. Kuka helvetti ne pepperonitkin söi?

Tarina viestii, että ihmisen ymmärryksen ja hallinnan tuolla puolen on jotain kahlitsematonta ja yli-inhimillistä. Kutsutaan sitä vaikka luonnoksi.  Kun kaksi omista kyvyistään ylen määrin vakuuttunutta ihmistä lähtee tarpomaan kohti näitä voimia, lopputulos on arvattava.

Sinisalo kirjoittaa ties kuinka vanhasta teemasta, ihmisen vieraantuneisuudesta luonnosta. Sinisaloa tulkiten tuon vieraantuneisuuden perimmäinen syy on vallanhalu.
Tarinassa sitä edustaa Jyrkin henkilöhahmo. Hän on luonnonsuojelija henkeen ja vereen, mutta pakonomaisella - tai pikemminkin pakottavalla ja kontrolloivalla tavalla. Jyrkinkaltaisille luonto on  äärikokemuksia varten. Kicksit saadaan selviytymisen fiiliksistä ja varustehifistelystä. Kyse on yhdenlaisesta hyväksikäytön lajista.  Asenteen kruunaa kaikenlainen vähättelevä suhtautuminen kanssakulkijoihin.

Enemmän kuin vieraantuneisuudesta Linnunaivoissa on ehkä kyse ylpeydestä ja turhamaisuudesta ja mitä siitä väistämättä seuraa: lankeemus. Ylpeyden, kuolemansynneistä ensimmäisen, muunnelmiahan löytyy läjäpäin: elitismi, muiden halveksunta, itsensä korottaminen....


Innokkaana vaeltajana tunnettu Sinisalo osaa raamittaa tarinansa miljöön taiten. Tarinan dramatiikan ja jännitteen rikkoo kuitenkin hyppelehtivä kronologia.  Joseph Condrad -sitaateissakin on päälleliimauksen maku. Sinisalo-faneille ja vähänkään vaelluksesta kiinnostuneille teosta voi kuitenkin suositella varauksetta.


Ps. Olin kuuntelemassa kun Sinisalo puhui Seinäjoen kirjastossa joulukuussa. Hän sivusi myös Linnunaivot teosta ja kertoi kävelleensä kirjan päähenkilöiden reitin, tosin toisinpäin. Tämä Sinisalon lausahdus jäi erityisesti mieleen: "Jossain vaiheessa huomasin, että omat ja kirjan henkilöiden muistot olivat sekoittuneet."
Kiinnostavaa. Voivatko henkilöhahmojen muistot korvata kirjailijan omat?

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Elämä lyhyt, taide pitkä

"Välillä tuntuu jotenkin vaikealta elää", hän sanoi. "Niin." "Mutta kaikki on hyvin?"  " Kaikki on hyvin." Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat. Otava 2017. Sain juuri päätökseen Joel Haahtelan uutuusromaanin Mistä maailmat alkavat . Ensin tekee mieli sanoa tämä:  Joel Haahtela on suomalaisen nykykirjallisuuden suuri humanisti, ehkä suurin. Lukekaa Mistä maailmat alkavat niin tiedätte, mitä tarkoitan. Haahtela operoi tunnelmilla ja tunnemaailmoilla. Kerronta on hienosäikeistä, lyyristä ja äärimmilleen nyanssein viritettyä. Haahtelan tavassa kuvata ihmistä on hartautta. Hän kirjoittaa henkilöhahmoistaan aina kunnioittavasti. Heissä on hyvin harvoin mitään alhaista ja vietinomaista.  Haahtelan kirjallisessa imperiumissa ihminen on ennen kaikkea henkinen olento, enemmänkin. Ikään kuin kirjailija näkisi ihmisessä pyhyyttä, jonka tahtoo paljastaa. Onko tämä Haahtelan kirjailijuuden perimmäisin eetos? Haahtelan sympati

Vuoden lukukokemus on tässä. Ehkä.

Alessandro Baricco: Silkki. Suom. Elina Suolahti. Wsoy 1997. 114s. Pysy siinä, haluan katsella sinua. Minä olen katsellut sinua paljon, mutta et ollut minua varten, nyt olet minua varten, älä tule lähemmäksi, ole niin hyvä, pysy siinä missä olet, meillä on kokonainen yö... Näin alkaa eräs kaunokirjallisuuden hienoimmista rakastelukohtauksista. Se ei tapahdu kertojansa, teoksen henkilöhahmon, elämässä. Se tapahtuu hänen kuvitelmissaan. Niin sen täytyykin olla. Todellisuus ei ole yhtä kaunista kuin kaipaus, fiktiossakaan. Puhun italialaisen Alessandro Bariccon teoksesta Silkki. Se on ensimmäinen kirja, jonka olen lukenut kolmeen kuukauteen. Vaikea ymmärtää, kuinka selvisin tuosta tauosta järjissäni, ehkä en selvinnytkään. Sen jälkeen kuitenkin janosin hyvää kaunokirjallisuutta enemmän kuin koskaan. Luin Silkin ja maailma nyrjähti paikoiltaan. Sisältöön. Hervé Joncour on ranskalainen kauppias 1860-luvun Ranskassa. Elämä on onnellista ja vaurasta, avioliitto mallillaan. Jonco

Haluan tarjota Haruki Murakamille oluen

  Kummallinen tunne, jossa syyllisyys ja voimakas kaipuu kietoituivat toisiinsa vaikeasti eroteltavalla tavalla. Ehkä se oli tunne, joka saattoi syntyä vain pimeässä salaisessa paikassa, jossa todellisuus ja epätodellinen sekoittuivat salakähmäisesti.  Hän koki merkillistä kaihoa tuota tunnetta kohtaan. Ihan mikä tahansa uni, mikä tahansa tunne kelpaisi. Jos näkisi vielä kerran vaikka unen, johon Shiro ilmestyisi, niin sekin kelpaisi. Hän nukahti lopulta, muttei nähnyt unia. Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet.  Tammi 2014. 330 sivua. Lempikirjailijan uuteen teokseen tarttuminen jännittää aina. Haruki Murakamin teosta Värittömän miehen vaellusvuodet olen odottanut yli vuoden. Ensimmäinen syy: Haruki Murakami on japanilaisen kirjallisuuden ykkösnimi. Toinen syy: tarinassa matkataan Suomeen.  Kolmas: kyseessä on Murakamin ensimmäinen teos, joka on käännetty suoraan japanista suomeksi. Paljastan heti. Värittömän miehen vaellusvuodet ei ollut täyskymppi, mutta