Siirry pääsisältöön

Terveisiä Siperiasta, kuulin että kuolevat melkein kaikki




Kaarlo Kurko: Inkerin suomalaiset GPU:n kynsissä. Karkoitettujen kirjeitä. Wsoy 1943. 168s.


Tilasin itselleni joululahjaksi Antikka.netistä Kaarlo Kurkon toimittaman teoksen Inkerin suomalaiset GPU:n kynsissä. Kokoelma karkoitettujen kirjeitä. Paria päivää ennen kuin teos saapui löysin kyseisen opuksen hyllystäni. Ei ole mitään mielikuvaa miten ja milloin teos on sinne kulkeutunut. Nyt omistan siis tuota tekelettä kaksi kappaletta. (Kympillä lähtee, kiinnostuneet huom.)

Kaarlo Kurkon mukaan v.  1917 Inkerissä oli suomalaisia 160 000. Vainojen aikana heistä 23 000 teloitettiin ja 60 000 karkoitettiin. Teos on kokoelma inkerinsuomalaisten omaisilleen vankeudesta lähettämiä kirjeitä, pääosin Siperiasta ja Kaakkois-Aasiasta. Kirjeet on julkaistu alkuperäisessä muodossaan, joten kirjoittajien ääni ja puheenparsi kuuluvat vahvana. Teokseen on liitetty myös kuvia alkuperäisistä kirjeistä.

Kurkon teos joutui valtion kirjasensuurin kouriin v. 1944. Kirjeet ovat räikeä todiste siitä, kuinka elämä neuvostokoneiston pakkotyömailla jauhoi ihmiset hitaasti hengiltä.
Turkestani 20p. kesäkuuta 1937. Täällä on oikein raskas työ. Maan kuokkiminen. Työaseena meillä on raskas maakuokka. Me kasvatamme täällä puuvillaa. Se on kyllä kaunista ja puhdasta mutta kuokkiminen on raskasta. -- Olen ihan yksinäni. Neljä pikkulastani ja mieheni kuolivat. Kaikki silloin ensimmäisenä vuonna ja puolen vuoden sisällä.
***
Siperiassa, huhtikuun 13.päivänä 1935. Kai setä vielä minut muistaa, olen nyt 15 vuotias. Viime pääsiäisenä -- vangittiin minut ja vietiin asemalle, jossa sullottiin täysiin tavaravaunuihin satojen muiden kanssa. Matkustimme yhdeksän vuorokautta lukituissa vaunuissa, joissa oli aivan kauheaa olla, mutta aloin laitella päässäni pientä runontapaista tervehdykseksi sedälle, enhän tiedä voinko enää kirjoittaakaan, kun kaikki on pantu pakkotöihin ja nyt isä ja äitikin vietiin toisaalle eikä täällä minulla ole enää tuttaviakaan ja toiset lapset ovat jo melkein kuolleet nälkään ja puutteeseen.
Paine tuppaa paljastamaan ihmisen psyyken ytimen. Teosta lukiessa kävi muutaman kertaan mielessä, kuinka nykysuomalaisen pääkoppa kestäisi kovia koettelemuksia. 30-luvun ihminen rukoili. Kirjeistä paistaa läpi kohtaloon alistuminen ja luottamus siihen, että asiat tapahtuivat Jumalan tahdosta.
Siperiassa Riipnoin Ankarissa 31.12.1932. Minä olen mennyt hyvin heikoksi, en ole käynyt koko talvena ulos tuvasta. Sinä kysyt Jaakkoseni mitä me enin kaipamme. Sitä emme voi sanoa sillä meiltä puuttuu kaikkea. Me olemme vaihtaneet ruokatarpeihin vaatteita ja kaikkea mitä vaa suinkii irti lähtee. Siis jättymme Jumalan haltuun kaikkineen.

Googletin Kaarlo Kurkon teoksen. Siitä ei löydy yhtään blogimerkintää, eikä paljon juuri muutakaan.  Soisin sille, kuten monelle muullekin kirjalle, toisenlaisen kohtalon kuin hautautua kirjastojen varastohin ja antikvariaattien hyllyille. Voiko niistä jotain jopa oppia? Ja pitäisikö, miksi, mitä?
En tiedä, kunhan kysyn. Vaan sen tiedän, että on tuhon tie kadottaa perspektiivi historiaan ja kosketus menneiden sukupolvien ajatusmaailmaan. Historialliset romaanit kyllä välittävät kuvaa menneestä, mutta ne on väistämättä kerrottu kirjoittamisaikansa ihmisen äänellä, siksikin tämänkaltaiset teokset ovat arvokkaita.  

Eniten ehkä Inkerin suomalaiset GPU:n kynsissä teoksen kirjeissä puhuttelee niiden kiihkottomuus.
Vologdassa, maaliskuun 5:nä 1937. Jos et saa minulta enää kirjettä niin olen joutunut kultakaivoksille. Sinne sanottiin lähetettävän viisisataa miestä ja naista. luulen että minäkin joudun sinne. Se ei ole hauskaa kun siellä on epäterveellinen työ. Kuulin että kuolevat melkein kaikki. Eivät elä vuotta paria kauemmin. Mutta kyllä Jumala minustakin huolen pitää kuten on pitänyt tähän saakka.


***

Prof. Yrjö Varpiota mukaillen: Suomen kirjahistoria on reilut 500 vuotta vanha. Siitä 470 vuotta on harjoitettu sensuuria. Suurimmaksi osaksi se on ollut uskonnollista. Heitän haasteen itselleni ja blogistaniin kaikumaan siltä varalta, että se joskus tavoittaa jonkun. Tässä:  lue viisi kotimaista kirjaa Suomessa sodan aikana ja heti sen jälkeen sensuroitujen teosten listalta.

Listaa  tästä. Kohta "1944-1946 KIRJAKAUPOISTA POISTETTU KIRJALLISUUS".


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Elämä lyhyt, taide pitkä

"Välillä tuntuu jotenkin vaikealta elää", hän sanoi. "Niin." "Mutta kaikki on hyvin?"  " Kaikki on hyvin." Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat. Otava 2017. Sain juuri päätökseen Joel Haahtelan uutuusromaanin Mistä maailmat alkavat . Ensin tekee mieli sanoa tämä:  Joel Haahtela on suomalaisen nykykirjallisuuden suuri humanisti, ehkä suurin. Lukekaa Mistä maailmat alkavat niin tiedätte, mitä tarkoitan. Haahtela operoi tunnelmilla ja tunnemaailmoilla. Kerronta on hienosäikeistä, lyyristä ja äärimmilleen nyanssein viritettyä. Haahtelan tavassa kuvata ihmistä on hartautta. Hän kirjoittaa henkilöhahmoistaan aina kunnioittavasti. Heissä on hyvin harvoin mitään alhaista ja vietinomaista.  Haahtelan kirjallisessa imperiumissa ihminen on ennen kaikkea henkinen olento, enemmänkin. Ikään kuin kirjailija näkisi ihmisessä pyhyyttä, jonka tahtoo paljastaa. Onko tämä Haahtelan kirjailijuuden perimmäisin eetos? Haahtelan sympati

Vuoden lukukokemus on tässä. Ehkä.

Alessandro Baricco: Silkki. Suom. Elina Suolahti. Wsoy 1997. 114s. Pysy siinä, haluan katsella sinua. Minä olen katsellut sinua paljon, mutta et ollut minua varten, nyt olet minua varten, älä tule lähemmäksi, ole niin hyvä, pysy siinä missä olet, meillä on kokonainen yö... Näin alkaa eräs kaunokirjallisuuden hienoimmista rakastelukohtauksista. Se ei tapahdu kertojansa, teoksen henkilöhahmon, elämässä. Se tapahtuu hänen kuvitelmissaan. Niin sen täytyykin olla. Todellisuus ei ole yhtä kaunista kuin kaipaus, fiktiossakaan. Puhun italialaisen Alessandro Bariccon teoksesta Silkki. Se on ensimmäinen kirja, jonka olen lukenut kolmeen kuukauteen. Vaikea ymmärtää, kuinka selvisin tuosta tauosta järjissäni, ehkä en selvinnytkään. Sen jälkeen kuitenkin janosin hyvää kaunokirjallisuutta enemmän kuin koskaan. Luin Silkin ja maailma nyrjähti paikoiltaan. Sisältöön. Hervé Joncour on ranskalainen kauppias 1860-luvun Ranskassa. Elämä on onnellista ja vaurasta, avioliitto mallillaan. Jonco

Haluan tarjota Haruki Murakamille oluen

  Kummallinen tunne, jossa syyllisyys ja voimakas kaipuu kietoituivat toisiinsa vaikeasti eroteltavalla tavalla. Ehkä se oli tunne, joka saattoi syntyä vain pimeässä salaisessa paikassa, jossa todellisuus ja epätodellinen sekoittuivat salakähmäisesti.  Hän koki merkillistä kaihoa tuota tunnetta kohtaan. Ihan mikä tahansa uni, mikä tahansa tunne kelpaisi. Jos näkisi vielä kerran vaikka unen, johon Shiro ilmestyisi, niin sekin kelpaisi. Hän nukahti lopulta, muttei nähnyt unia. Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet.  Tammi 2014. 330 sivua. Lempikirjailijan uuteen teokseen tarttuminen jännittää aina. Haruki Murakamin teosta Värittömän miehen vaellusvuodet olen odottanut yli vuoden. Ensimmäinen syy: Haruki Murakami on japanilaisen kirjallisuuden ykkösnimi. Toinen syy: tarinassa matkataan Suomeen.  Kolmas: kyseessä on Murakamin ensimmäinen teos, joka on käännetty suoraan japanista suomeksi. Paljastan heti. Värittömän miehen vaellusvuodet ei ollut täyskymppi, mutta