sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Retkipyöräilyn ilosanomaa sohvaperunoille ja muillekin

Iltapäivällä alkaa päivän kolmas pitkä nousu, joka on samalla koko matkan rajuin. Reilun viiden kilometrin kapuamiseen vierähtää tunti ja kolme varttia. --. Lähes jokaisesta vastaantulevasta autosta nousee peukalo pystyyn kannustukseksi. Alan oivaltaa, että nousu ei ehkä päätykään silmieni eteen avautuvaan näkymään vaan jatkuu vielä muutaman serpentiinimutkan etäämmälle.

Matti Rämö: Rengasrikkoja Saharassa. Polkupyörällä Pakilasta Pohjois-Afrikkaan. Minerva 2009.

Matti Rämö: Polkupyörällä Islannissa: Tuulen tiellä laavakenttien poikki. Minerva 2013.

Ensiksi henkilökohtainen anekdootti: Lähdin viime vuonna Helsingin kirjamessuille kuullakseni juoksija Jukka Viljasen ja retkipyöräilijä  Matti Rämön  esitelmät.

Istuin eturivissä Rämön esityksen ajan. Kasvoillani oli todennäköisesti sen verran leveä virne, että  Rämö katsoi myöhemmin iltapäivällä asiakseen tulla vaihtamaan kanssani muutaman sanan, kun osuimme samaan aikaan naulakolle. Hän tuli juttelemaan kuin vanhalle tutulle, vaikka emme ole ennen tavanneet. Samanlaisella mutkattomuudella on kirjoitettu Matti Rämön matkakirjat.

Matti Rämö on Ylen toimittaja, joka tekee vuosittain pitkän polkupyörämatkan. Ei ehkä mene pieleen veikata, että näistä matkoista on kehittynyt hänelle jonkinlainen elämää jäsentävä rituaali. Näistä "polkaisuistaan" kertovia kirjoja hän on kirjoittanut viisi. Olen lukenut kolme, joista jutun alussa mainitut kaksi tänä vuonna.

Matti Rämön tyyli kirjoittaa on erittäin yksityiskohtainen. Hän raportoi päivän tapahtumat kronologisesti ja hengästyttävän tarkasti. Se toimii yllättävän hyvin. Kirjoista jää fiilis, että olisi ollut itse reissuilla mukana. Tarkan havaintokyvyn lisäksi Rämöllä on käsittämätön muisti.Vai käyttääkö hän nauhuria muistiinpanojen tekemiseen?
Kirjailijana Rämö ei niinkään ole suuri filosofi kuin maanläheinen ja vilpitön elämän kokija. Hän ei edes yritä ottaa haltuunsa itseään suurempaa tilaa. Hän tarjoaa kokemuksensa ja havaintonsa sellaisina ne ovat, iloineen ja vitutuksineen.
Tosin samaan hengen vetoon täytyy sanoa, että Rämöä vituttaa harvoin. Vastoinkäymiset ja kamppailu nyt vaan kuuluvat retkipyöräilyn luonteeseen. Rengasrikot, vanteen hajoamiset, vastatuuli, vesisade, kaoottinen liikenne ja silloin tällöin yllättävät vatsataudit eivät saa Rämöä hermostumaan.

Jos joku kuvittelee tämänkaltaisen matkailun olevan helppoa, jääköön kotisohvalle lukemaan kirjoja. Aloitteleville pyöräilijöille ja miksei muillekin reissajille Matti Rämön kirjat käyvät hyvästä oppitunnista. Rämö tulee antaneeksi rutkasti käytännön vinkkejä pitkän pyörämatkan toteuttamiseen. Asennepuolella anti on tätäkin suurempi. Tekstistä paistavat läpi menestyneen matkantekijän ominaisuudet: joustavuus, sitkeys, optimismi ja hyvä valmistautuminen. Ja kuten asiansa oikein oivaltaneelle matkailijalle, Rämöllekin matkanteko olennaisempaa kuin perillepääsy.
Siinä on jotain ihmeen palkitsevaa, kun jokainen kilometri on saavutettu omalla hiellä.

Rämö mainitsee blogissaan, että Islanti-kirja on hänen toistaiseksi parhaansa. Tästä olen eri mieltä. Polkupyörällä Intiassa oli huikea. Islanti matkailumaana on upeimpia, siinä Rämö on ehdottomasti oikeassa.

Matti Rämön blogi Ylen nettisivuilla.
Lisää tietoa.
Rengasrikkoja Saharassa Ylen äänikirjana.

Rämön muut kirjat:
Polkupyörällä Intiassa - Lehmiä. jumalia ja maantiepölyä (2010)
Polkupyörällä Thaimaasta Vietnamiin - Hymyn voimaa ja sodan jälkiä (2011)
Polkupyörällä Jäämerelle - Tupasvillaa, poroja ja tuntemattomia sotilaita (2012)

perjantai 5. huhtikuuta 2013

Erämaa murjoo ja parantaa

 Minun täytyy muuttua. Juuri se ajatus ajoi minua eteenpäin noina kuukausina matkaa suunnitellessani: Minun täytyy muuttua. Ei toiseksi ihmiseksi vaan takaisin siksi, joka olin ollut - vahvaksi ja vastuuntuntoiseksi, selvänäköiseksi ja tarmokkaaksi, eettiseksi ja hyväksi.-- Sieltä löytäisin taas voimani, kaukana kaikesta, mikä oli tehnyt elämästäni naurettavaa.

Cheryl Strayed: Villi vaellus. Like 2013. 408s.

Kuvittelin Cheryl Strayedin kirjaa hypisteltyäni, että kyseessä on äitelän jenkkihenkinen sankaritarina. Eniten ärsytti asetelma, joka kätkeytyy takakannen lauseeseen "Sisukas nainen vastaan villi erämaa".
 Lause johti harhaan.Kirjassa ei ole kyse ihminen vastaan luonto -matsista, jossa ihminen kukistaa armottomat voimat ja saa sankarin sädekehän. Kyse ei oikeastaan ole edes vastakkainasettelusta.

Villi vaellus kertoo Minnesotassa varttuneen Cheryl Strayedin tarinan. Cheryl ei koskaan toivu äitinsä kuolemasta. Kuolema hajottaa koko perheen. Cheryl menettää otteensa elämästään ja ajautuu huumeiden ja irtosuhteiden ryteikköön. Siinä sivussa kariutuu avioliitto.
Lähestulkoon mielisuhteesta Cheryl päättää lähteä vaellukselle. Kyse ei ole mistä tahansa vaelluksesta, vaan Yhdysvaltain länsirannikkoa halkovasta 1700 kilometriä pitkästä Pacific Crest Trailista. Vaikka Cherylillä on  keskivertoamerikkalaista enemmän kokemusta eräelämästä, vaeltanut hän ei ollut ennen matkalle lähtöään.
Cherylin vaelluksessa ei ole kyse kunnianhimosta, kokemisen halusta tai eksotiikan tavoittelusta. Päätös lähteä kumpuaa epätoivosta. Hänelle vaellus on viimeinen oljenkorsi pelastaa itsensä. Cheryl ei lähde vaeltamaan erämaahan. Hän lähtee vaeltamaan itseensä.

Myönnän. Kun tarinan lähtökohta on näin inhimillinen ja vilpitön, en voinut olla pitämättä kirjasta.

Osaa Cheryl Strayed kirjoittaakin, vaikka suureksi luonnon kuvaajaksi hänestä ei ole. Maiseman yksityskohtaista havainnointia enemmän hän keskittyy kuvamaan päivärutiinejaan ja sitä, mitä kilometrit tekevät hänen mielelleen ja keholleen. Ennen kaikkea hän kuvaa kuitenkin kohtaamisiaan muiden vaeltajien kanssa.
Vaellus kasvattaa Cheryliä. Hän oivaltaa aavistuksen siitä, mitä muut erämaan kulkijat ovat oivaltaneet. Materiaalisesti ihminen tarvitsee hyvin vähän. Nykypäivä on täynnä kummallista höttöä, joka tekee elämästä monimutkaista. On helppo harhautua näennäisongelmiin ja kadottaa elämän punainen lanka, jos sellaista on koskaan edes löytänyt.

Minusta oli suuri ihme, että kaikki mitä tarvitsin selvitäkseni hengissä saattoi kulkea selässäni. Ja ihmeellisintä oli, että minä pystyin kuljettamaan sen. -- Nämä aineellista elämääni koskevat oivallukset levisivät vääjäämättä myös tunne- ja sielunelämän puolelle. Oli vaikea uskoa, että mutkikas elämäni oli voinut muuttua niin yksinkertaiseksi. Ehkäpä ei haitannutkaan, etten ollut miettinyt kaiken aikaa elämäni murheita.

Villi vaellus on vetävästi kirjoitettu kirja inhimillisestä tragediasta ja siitä, kuinka ihminen löytää äärimmäisen keinon selviytyä siitä. Se on kertomus ihmisen voimavaroista ja inhimillisestä kasvusta mutta myös yhdestä Yhdysvaltain tunnetuimmasta vaellusreitistä ja luonnossa vaeltamisen synnyttämästä tunteesta -

Sillä oli tekemistä vain sen kanssa, miltä tuntuu olla maailmassa. Miltä tuntuu kävellä kilometrikaupalla pelkästään seuratakseen miten puut ja niityt, vuoret ja aavikot, purot ja kivet, joet ja heinikot, auringonnousut ja -laskut seuraavat toistaan. Tuo kokemus oli mahtava ja perimmäinen.