maanantai 29. heinäkuuta 2013

Kivekset ruvella ja meditoiden maailman ympäri

"Joku soitti. Jostain ristiinpukeutuvasta hipistä, joka luistelee valtatiellä." "No jos näen sellaisen, kerron teille ensimmäiseksi", vastasin hilpeästi.
Hän tuijotti minua epäuskoisena. "Siis mitä perhanaa sinä luulet tekeväsi poika? Luisteleminen valtatiellä on laissa kielletty! Oletko sinä ryypännyt?" 
"En, sir". "Minkä takia sinulla sitten on..." Hän osoitti housuhamettani. "Tuota viime yönä tulimuurahaiset purivat minua, mmh" - nojauduin häntä kohti ja kuiskasin: "Jormaan." 
Poliisi hätkähti. "Menepäs autoon, poika".
 

 
Jason Lewis: Tummat vedet. Lihasvoimin maailman ympäri. Basam Books 2013. 307 sivua.

Jason Lewisin Tummat vedet on lukulistallani vuoden kiinnostavimpia kirjoja. Hämmästys oli suuri saatuani opuksen käteeni. Häh, vain 307 sivua! Kuinka 13 vuotta kestänyt, lihasvoimin tehty maailmanympärimatka on saatu tiivistetty reiluun kolmeensataan sivuun?

Kyse on tekeillä olevan trilogian ensimmäisestä osasta. Tummat vedet kuvaa reissun alkuosan, Atlantin ylityksen ja rullaluistelumatkan halki Yhdysvaltain. Matkaa Lewis tekee ystävänsä kanssa.

Jason Lewis on kova luu. Hän kiersi ensimmäisenä ihmisenä maapallon pelkkää lihasvoimaa käyttäen.  Hän matkasi muun muassa polkuveneellä, rullaluistimilla, kajakilla ja pyörällä. Lewisin nimiin kirjattiin samalla tukku muita ennätyksiä. Hän on muun muassa ensimmäinen Yhdysvaltain halki rullaluistellut ja ensimmäinen Atlantin polkunveneellä ylittänyt ihminen.
Lewis profiloi ja promoaa itseään ympäristöasioiden puolestapuhujana. Hän on myös kiertänyt sadoissa kouluissa puhumassa reissustaan.

Tätä taustaa vasten on ylenmäärin hämmentävää, kuinka köykäinen, viihdyttävä ja nopealukuinen teos Tummat vedet on. Se ei ole huono asia. Teos on seikkailukirjojen eliittiä, tarina, joka on pakko ahmia loppuun.
Jason Lewis on showmies. Hänet voi kuvitella iltanuotioiden vetonaulaksi ja mehevimmät jutut taitavaksi tarinan iskijäksi. Juuri nuo vetävimmät jutut ja kliimaksit hän on valinnut teokseensa. Purskahtelin nauruun muutaman otteeseen kirjaa lukiessani.
Välillä Lewis korostaa mielestäni kuitenkin liikaa sitä, kuinka kokemattomia ja valmistautumattomia hän ja ystävänsä moiseen reissuun olivat.

Vaikka vitsi lentää, Lewisin tarinointi paljastaa, kuinka rankka koettelemus Atlantin ylitys polkuveneellä oli. Ystävysten keskinäinen suhde rakoilee, he kutistuvat langanlaihoiksi ja ovat päästä hengestään useammin kuin kerran. Viimeistään Atlantilla mietiskellessään Lewis paljastuu itsensä etsijäksi ja kirjan - tai ehkä pikemminkin matkan - filosofinen pohjavire tulee ilmi.
Autio Atlantti kaukana yhteiskunnan hälinästä ja vääristävästä peilisalista on ihanteellinen paikka inhimillisen tietoisuuden purkamiseen. Sen yksinäisyydessä ja rauhassa on mahdollista kuoria kerroksia ja etsiä vastausta ensimmäiseen kysymykseen: Kuka tai mikä oikein olen. Siihen tarvittiin meditointia.
Jonkinlaisiin oivalluksiin nämä pohdinnat lopulta johtavat. Lewis oivaltaa jotain myös nondualismista ja länsimaisen rationalistisen, kieleen pohjautuvan ajattelun luonteesta. Hindulaista ja buddhalaista perinnettä tunteville Lewisin objektiivista todellisuutta koskevissa mietinnöissä ei ole mitään uutta. Loppukaneetiksi totean tämän: Sen verran Tummat vedet karikatyrisoi ja liioittelee, ettei se lopulta kerro paljonkaan Lewisin persoonasta tai maailman moniulotteisuudesta. Parempi kuitenkin odottaa jatko-osia ennen lopullisen tuomion lausumista.

Ja kyllä tällaisesta reissusta muuten yhden dokumentinkin tekaisee:



Lewisin kotisivut.




perjantai 26. heinäkuuta 2013

"Kuoleminen, elämäni parasta aikaa"

Tom Lubbock. Until Further Notice, I am Alive. 2012. 218s. 
Philip Gould: When I Die: Lessons from the Death Zone. 2012. 240s. 

Mitä blogissa tekee kaksi kuolema-aiheista kirjaa? Vaikka vaan siksi, että inhimillisen kasvun näkökulmasta kuolema kiinnostaa minua.

Tom Lubbock oli merkittävä englantilainen journalisti ja kriitikko, joka kuoli 53-vuotiaana aivokasvaimeen 2011. Philip Gould oli merkittävä englantilainen poliittinen vaikuttaja, joka menehtyi 61-vuotiaana ruokatorven syöpään 2012 . Molemmat ryhtyivät kirjoittamaan kirjaa saatuaan diagnoosin ja ymmärrettyään elinaikansa olevan vähissä. Molemmat kirjoittivat sairaudestaan ja lähestyvästä kuolemastaan myös sanomalehtiartikkeleita.

Luin ensin Gouldin teoksen. Kolmen kuukauden kulutua luin Lubbockin kirjan. En malta olla vertaamatta asennetta ja tyyliä. Lubbock kirjoittaa lyhyin lausein, etäännytetysti, paikoin lyyrisesti. Hän on sanoissaan filosofinen, älyllinen ja tiivistetty. Gouldin  otteessa on rivien läpi tunkevaa intohimoa ja julistavuutta. Hän halusi inspiroida ihmisiä kuolemaan hyvin. Gould teki kuolemastaan projektin, kampanjan ja esimerkin. Lubbock taas....no, ei tehnyt. Molemmat kirjat ovat hyvin, hyvin intiimejä.

Gouldin kirja on matka kohti tajunnan laajenemista. Lubbock ei kokenut lähestyvän kuoleman alla samanlaista vapautumisen iloa kuin Gould, joka sanaili tähän tyyliin: I am enjoying my death. It's the most fulfilling time of my life.

Lubbock keskittyi raportoimaan mitä aivosyöpä tekee hänen henkisille kyvyilleen. Journalisti menetti sanat, kykynsä kirjoittaa ja puhua. Hänen tekstissään on enemmän pinnanalaisia nyansseja ja ristiriitoja.
Lubbock jää arvoitukseksi, ja kirjan loppu on henkeäsalpaavin koskaan. Senkaltaisia kirjallisia täystyrmäyksiä kokee harvoin.

Tähän väliin esimerkkiä Lubbockin tyylistä:
At the same time, this life is unbelievable. At moments, it is terrible and outrageous. But in other ways I accept what it brings, in its strangeness and newness. This mortality makes its own world. It is a mystery and many other things. 
**
Among all the believable things, this is the unbelievable thing. I feel sad at this moment. I think of the reasons I have for being sad. But I notice that it feels like a sadness that I have felt, at moments, throughout my whole life. What was it, is it, sadness for? For something that once was, impossible to remember.
Esimerkki Gouldin tyylistä:
The pain somehow connected to the suffering of others in the world. At this crucial moment I felt not isolation but empathy, some kind of recognition of the power of the human spirit.
***
Death is not frightening if you accept it. It is a time for immense change and transformation, a time to fulfil yourself and others, and a chance in a small way to change the world.

Vaikuttaa, että kumpikaan kirjoittajista ei ollut työstänyt ajatusta kuolemastaan ennen diagnoosiaan. Kirjat herättävät kysymään, voiko moista asiaa edes työstää ennen kuin lähtölaskenta on toden teolla alkanut.
Näin Gould toteaa alla olevan videon haastattelussa:
It's only when they say -- you're going to die and this is going to happen in weeks or in months. It's only when that happens you're aware of death and suddenly life screams at you in its full intensity.




Sydän, joka tahtoi lentää

The 1918 Shikoku Pilgrimage of Takamure Itsue: An English translation of Musume Junreiki. Käännös Susan Tennant. 2010. 247 s.

Aloitan jollain muulla kuin kirja-arviolla ja totean, että tämä blogi ei ole hiljaisuudesta huolimatta kuollut. Olen ollut pari kuukautta matkoilla ja kuukauden verran yrittänyt toipua tuosta matkasta. Tuona aikana ei tullut luettua kirjan kirjaa osin siitä syystä, että matka oli rankka. Kivaa oli ja nyt olen saanut valitettavasti järkeni takaisin.

Syy miksi luin Takamure Itsue opuksen on se, että patikoin saman matkan kuin kirjan kirjoittaja, 1200 kilometrin pyhiinvaellusreitin Japanin Shikokun saaren ympäri. Reitti vie läpi 88 temppelin. Väitetään, että reitti syntyi Kōbō Daishi -nimisen buddhalaismunkin jalanjäljille. Kōbō Daishi oli paitsi uskonnollinen johtaja myös yhteiskunnallinen uudistaja. Pyhiinvaellusreittiä on patikoitu noin 1200 vuotta.


Englanninkielisiä, omakohtaisia selontekoja 88 temppelin reitistä on vähän, ehkä kourallinen. Olen saanut Takamuren kirjan lisäksi käsiini tähän mennessä yhden. Teos jäi kesken, koska se jumittui nuoren amerikkalaiskirjailijan kummalliseksi narsistiseksi tripiksi.

En tiennyt, mitä Takamuren päiväkirjalta odottaa. Yllätyin. Eniten ehkä siksi, että Takamuren vuosikymmenten takaa kaikuva ääni on välillä hämmästyttävän nykyaikainen. Takamure oli erittäin koulutettu ja hänellä oli poikkeuksellisen liberaali perhe, suotuisa kasvuympäristö siis sellaiselle vapaa-ajattelijalle kuin mikä Takamuresta myöhemmin kehkeytyi.

Yllätyin myös siksi, kuinka paljon sympatiaa ja ymmärrystä tunsin Takamuren kertojanääntä kohtaan. Tuo ääni on aseistariisuva sekoitus naiiviutta ja viisautta.
Myönnän, etten välttynyt haikeudeltakaan, sillä jokin erottaa Takamuren nykylukijoista. Sellaiseen paatokseen kuin mita Takamuresta löytyy ei nykyaikana ole varaa edes teini-ikäisillä. Nykyihmisen tajuntaa sävyttää ironia tai vähintään velvoite ironiaan. Ehkä mieluiten kutsun Takamuren paatosta jonkinlaiseksi puhdassydämisyydeksi. Kuulostaako kummalta? Kuulostakoon. Voisi sitä kutsua ehkä myös tinkimättömyydeksi niitä ominaisuuksia kohtaan, joita uskoo itsestään löytäneensä. Vai onko kyse sittenkin vain idealismista?
On this journey I have thought long and hard about the steps towards achieving an ideal and superior character; they are first, to be liberated, and second, to love. These are the two. The first step is to divest oneself completely of such things as showy embellishments and impurities and return to one's true nature.


Japanilaisten pyhiinvaeltajien tyyliä 1900-luvun alussa.
Millainen oli Takamure Itsuen 1200 kilometrin patikkamatka? Ainakin se on osoitus sitkeydestä. Takamuren aikana reitti oli niin vaativa, että moni pyhiinvaeltaja menehtyi matkalla.
Kirja on kiinnostava selonteko hänen kohtaamistaan haasteista. Osa niistä on tuttuja nykyajan pitkän matkan patikoijille, kuten fyysinen kipu ja tajunnan rajoille vievä uupumus, ja mitä sellainen tekee ruumiille ja mielelle. Takamure heilahtelee raportissaan hurmiosta epätoivoon. Naiiviuden ja viisauden ohella rehellisyys omia tunteitaan kohtaan tekee hänestä kiehtovan hahmon.
I have been engulfed in such intense, acute, painful emotion, emotions that do not let up for a moment. My mind has been so tense that I could not even react to what I saw and what I heard, and an intoxicating brew of insane feelings has been rising from my heart's wellspring and overflowing. Of course, I don't know what the cause is.
1900-luvun alussa nuoren naisen lähteminen yksin pitkälle pyhiinvaellukselle oli ennenkuulumatonta. Matka teki hänestä välittömästi kuuluisuuden aikansa Japanissa. Moni kirjan ajatuksista kantaa yhä.
Just have strong faith. Have lofty ideals. In addition, have a sound body. Think about the universe and life. Think about how really, really short a person's life is.

Nautiskelijoiden Santiago de Compostela

Maisemat ovat suorastaan läkähdyttävän upeita. Vuorenrinteiden erilaiset vihreät tuovat mieleen sammalen. Saavumme pieneen Hsopital de la Conden kylään, jossa on muinoin ollut Caminon ensimmäinen pyhiinvaeltajille rakennettu suoja, hospital. Kylänraitilla lehmät ovat palaamassa kotiin. Kymmenkunta maitokahvin väristä sarvipäätä lönkyttää eteenpäin pitkäkorvaisen aasin johdolla.
Pirkko Vekkeli ja Liisa Jäppinen: Tätinä taipaleella. Erilainen vaellus Santiage de Compostelaan. Helsinki-kirjat 2013. 251s.

Santiago de Compostela on Euroopan, ellei koko maailman, maineikkain pyhiinvaellusreitti. Reitti päättyy Santiago de Compostelan katedraaliin Espanjaan; enempiä esittelyjä Compostela tuskin kaipaa. Reitin ovat taivaltaneet sadat, ehkä tuhannet, suomalaisetkin.
Ystävykset Vekkeli & Jäppinen vaelsivat matkan neljässä osassa viiden vuoden aikana.  Tätinä taipaleella kertoo noista neljästä matkasta vuoroin Vekkelin, vuoroin Jäppisen äänellä.

Tätinä taipaleella on hyvän mielen matkakirja. Kaksikko ei ota stressiä matkastaan eikä halua rasittaa itseään liikaa. Vekkeli ja Jäppinen ovat nautiskelijoitasuorituskeskeisten vaeltajien joukossa. Ehkä tähän viittaa teoksen alaotsikko Erilainen vaellus. Kaksikko etenee omilla ehdoillaan ja omaa vauhtiaan. Päivämatkat ovat runsaat kymmenen kilometrin. Vertauksen vuoksi: kiireisimmät vaeltajat tekevät kolmenkymmenen kilometrin päivätaivalluksia.
Tosilähtijät ovat tiellä kukonlaulun aikaan. Tositekijät myös suorittavat matkan muutamassa tunnissa. Meiltä siihen kuluu tänäänkin koko päivä, mutta millainen päivä. Ihana!
Jos väsyttää, ystävykset eivät arkaile ottaa taksia tai hypätä bussiin. Jos jokin pikkukylä houkuttaa, he jäävät sinne yöksi tai kahdeksi.  Lyhyiden päivämatkojen etuna Santiago de Compostelalla on muun muassa se, ettei ei tarvitse vaeltaa laumassa, sillä vaeltajien isot joukot lähtevät liikkeelle aamuvarhaisella.



Jos joltakulta termi pyhiinvaeltaja saa karvat nousemaan pystyyn, niin on aika laajentaa mielikuvaa. Pyhiinvaellus on suuressa määrin paitsi kuntoilua ja omien fyysisten rajojen kokeilua myös kulttuurimatkailua. Compostela vie suoraan espanjalaisen kulttuurin  äärelle. Reitin kävelee joka vuosi iso joukko ihmisiä eri puolilta maailmaa uskontokunnasta riippumatta.
Tarvitseeko tätä edes sanoa: henkinen ja hengellinen ovat läpeensä eri asioita. Kirjoittajakaksikosta toinen tunnustautuu ateistiksi.


Tarinoinnin tunnelma on leppoisa. Kirjoittajat kuvaavat pikkutarkasti kyliä ja kaupunkeja, majapaikkojaan ja aterioitaan.

Kirja kannustaa huonokuntoisiakin reissuun, ja siitä erityiset pointsit. Se myös näyttää, ettei vaellus välttämättä ole vaativaa. Olennaisinta on uskallus lähteä. Allekirjoittaneen uteliaisuus Compostelaa kohtaan ainakin heräsi.
Se, mikä meille kaikille on yhteistä, on halu kulkea Caminoa omin jaloin ja tulla osaksi menneiden, nykyisten ja tulevien peregrinojen heimoa. Meille jokaiselle Camonilla on merkitystä. Siksi kuljemme sillä, kukin omasta syystämme, kukin omalla tavallamme.