Siirry pääsisältöön

Sydän, joka tahtoi lentää

The 1918 Shikoku Pilgrimage of Takamure Itsue: An English translation of Musume Junreiki. Käännös Susan Tennant. 2010. 247 s.

Aloitan jollain muulla kuin kirja-arviolla ja totean, että tämä blogi ei ole hiljaisuudesta huolimatta kuollut. Olen ollut pari kuukautta matkoilla ja kuukauden verran yrittänyt toipua tuosta matkasta. Tuona aikana ei tullut luettua kirjan kirjaa osin siitä syystä, että matka oli rankka. Kivaa oli ja nyt olen saanut valitettavasti järkeni takaisin.

Syy miksi luin Takamure Itsue opuksen on se, että patikoin saman matkan kuin kirjan kirjoittaja, 1200 kilometrin pyhiinvaellusreitin Japanin Shikokun saaren ympäri. Reitti vie läpi 88 temppelin. Väitetään, että reitti syntyi Kōbō Daishi -nimisen buddhalaismunkin jalanjäljille. Kōbō Daishi oli paitsi uskonnollinen johtaja myös yhteiskunnallinen uudistaja. Pyhiinvaellusreittiä on patikoitu noin 1200 vuotta.


Englanninkielisiä, omakohtaisia selontekoja 88 temppelin reitistä on vähän, ehkä kourallinen. Olen saanut Takamuren kirjan lisäksi käsiini tähän mennessä yhden. Teos jäi kesken, koska se jumittui nuoren amerikkalaiskirjailijan kummalliseksi narsistiseksi tripiksi.

En tiennyt, mitä Takamuren päiväkirjalta odottaa. Yllätyin. Eniten ehkä siksi, että Takamuren vuosikymmenten takaa kaikuva ääni on välillä hämmästyttävän nykyaikainen. Takamure oli erittäin koulutettu ja hänellä oli poikkeuksellisen liberaali perhe, suotuisa kasvuympäristö siis sellaiselle vapaa-ajattelijalle kuin mikä Takamuresta myöhemmin kehkeytyi.

Yllätyin myös siksi, kuinka paljon sympatiaa ja ymmärrystä tunsin Takamuren kertojanääntä kohtaan. Tuo ääni on aseistariisuva sekoitus naiiviutta ja viisautta.
Myönnän, etten välttynyt haikeudeltakaan, sillä jokin erottaa Takamuren nykylukijoista. Sellaiseen paatokseen kuin mita Takamuresta löytyy ei nykyaikana ole varaa edes teini-ikäisillä. Nykyihmisen tajuntaa sävyttää ironia tai vähintään velvoite ironiaan. Ehkä mieluiten kutsun Takamuren paatosta jonkinlaiseksi puhdassydämisyydeksi. Kuulostaako kummalta? Kuulostakoon. Voisi sitä kutsua ehkä myös tinkimättömyydeksi niitä ominaisuuksia kohtaan, joita uskoo itsestään löytäneensä. Vai onko kyse sittenkin vain idealismista?
On this journey I have thought long and hard about the steps towards achieving an ideal and superior character; they are first, to be liberated, and second, to love. These are the two. The first step is to divest oneself completely of such things as showy embellishments and impurities and return to one's true nature.


Japanilaisten pyhiinvaeltajien tyyliä 1900-luvun alussa.
Millainen oli Takamure Itsuen 1200 kilometrin patikkamatka? Ainakin se on osoitus sitkeydestä. Takamuren aikana reitti oli niin vaativa, että moni pyhiinvaeltaja menehtyi matkalla.
Kirja on kiinnostava selonteko hänen kohtaamistaan haasteista. Osa niistä on tuttuja nykyajan pitkän matkan patikoijille, kuten fyysinen kipu ja tajunnan rajoille vievä uupumus, ja mitä sellainen tekee ruumiille ja mielelle. Takamure heilahtelee raportissaan hurmiosta epätoivoon. Naiiviuden ja viisauden ohella rehellisyys omia tunteitaan kohtaan tekee hänestä kiehtovan hahmon.
I have been engulfed in such intense, acute, painful emotion, emotions that do not let up for a moment. My mind has been so tense that I could not even react to what I saw and what I heard, and an intoxicating brew of insane feelings has been rising from my heart's wellspring and overflowing. Of course, I don't know what the cause is.
1900-luvun alussa nuoren naisen lähteminen yksin pitkälle pyhiinvaellukselle oli ennenkuulumatonta. Matka teki hänestä välittömästi kuuluisuuden aikansa Japanissa. Moni kirjan ajatuksista kantaa yhä.
Just have strong faith. Have lofty ideals. In addition, have a sound body. Think about the universe and life. Think about how really, really short a person's life is.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Elämä lyhyt, taide pitkä

"Välillä tuntuu jotenkin vaikealta elää", hän sanoi. "Niin." "Mutta kaikki on hyvin?"  " Kaikki on hyvin." Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat. Otava 2017. Sain juuri päätökseen Joel Haahtelan uutuusromaanin Mistä maailmat alkavat . Ensin tekee mieli sanoa tämä:  Joel Haahtela on suomalaisen nykykirjallisuuden suuri humanisti, ehkä suurin. Lukekaa Mistä maailmat alkavat niin tiedätte, mitä tarkoitan. Haahtela operoi tunnelmilla ja tunnemaailmoilla. Kerronta on hienosäikeistä, lyyristä ja äärimmilleen nyanssein viritettyä. Haahtelan tavassa kuvata ihmistä on hartautta. Hän kirjoittaa henkilöhahmoistaan aina kunnioittavasti. Heissä on hyvin harvoin mitään alhaista ja vietinomaista.  Haahtelan kirjallisessa imperiumissa ihminen on ennen kaikkea henkinen olento, enemmänkin. Ikään kuin kirjailija näkisi ihmisessä pyhyyttä, jonka tahtoo paljastaa. Onko tämä Haahtelan kirjailijuuden perimmäisin eetos? Haahtelan sympati

Haluan tarjota Haruki Murakamille oluen

  Kummallinen tunne, jossa syyllisyys ja voimakas kaipuu kietoituivat toisiinsa vaikeasti eroteltavalla tavalla. Ehkä se oli tunne, joka saattoi syntyä vain pimeässä salaisessa paikassa, jossa todellisuus ja epätodellinen sekoittuivat salakähmäisesti.  Hän koki merkillistä kaihoa tuota tunnetta kohtaan. Ihan mikä tahansa uni, mikä tahansa tunne kelpaisi. Jos näkisi vielä kerran vaikka unen, johon Shiro ilmestyisi, niin sekin kelpaisi. Hän nukahti lopulta, muttei nähnyt unia. Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet.  Tammi 2014. 330 sivua. Lempikirjailijan uuteen teokseen tarttuminen jännittää aina. Haruki Murakamin teosta Värittömän miehen vaellusvuodet olen odottanut yli vuoden. Ensimmäinen syy: Haruki Murakami on japanilaisen kirjallisuuden ykkösnimi. Toinen syy: tarinassa matkataan Suomeen.  Kolmas: kyseessä on Murakamin ensimmäinen teos, joka on käännetty suoraan japanista suomeksi. Paljastan heti. Värittömän miehen vaellusvuodet ei ollut täyskymppi, mutta

Tosielämä on tarua ihmeempää

Christer Boucht: Onnea etsimässä. Punaisesta Karjalasta Kaukoitään. Kirjayhtymä 1973. 306 s. Stalinin lahja Karjalan suomensukuisille rakentajille (kuten monille muillekin) oli nääntymiskuolema jollain Siperian tai Keski-Aasian pakkotyömaalla ja nimetön joukkohauta, tai hyvällä tuurilla armeliaasti oitis kuula kalloon. Niin kävi isosedälleni ja niin oli vähällä käydä Christer Bouchtin teoksen Onnea etsimässä henkilöille. Suomalaisten kokemuksista Stalinin vainoissa on kirjoitettu jonkin verran kirjoja, vähän kuitenkin  amerikansuomalaisten näkökulmasta. Siksi en epäröinyt, kun tämä opus tuli vastaan Helsingin viimesyksyisillä kirjamessuilla. Teos kertoo Kanadan Vancouverista Petroskoihin muuttaneen Strengin pariskunnan tarinan. Myös Strengit saivat liikkeelle lama ja amerikansuomalaisten parissa levinnyt puna-aate. Kaikkiaan kuutisentuhatta suomalaista lähti Neuvostoliittoon sosialistisen unelman perässä.  Vaikka idealismi uudessa maassa karisi kaikilta siirtolaisilt