lauantai 20. joulukuuta 2014

Mihin kulutin aikani v. 2014?

Vuositilaston laatimisen aika. Tämän jälkeen ei taas tarvitse ihmetellä, mihin palkka ja vapaa-aika hupenevat. Resistance is futile.

Ostin v. 2014  25 painettua ja 12 sähköistä kirjaa. (Painetuista kirjoista kuusi Adlibriksestä, kahdeksan Amazonilta,  noin viisi eBaystä ja muutama suomenkielinen teos antikvariaateista). Kaiken kaikkiaan luin n. 80 teosta. Tämä oli poikkeusvuosi kahdestakin syystä. Ensiksi, valtaosa oli kaunokirjallisuutta. Toiseksi pidin kolmen kuukauden täydellisen lukutauon (olin matkoilla).

Kävin katsomassa v. 2014 noin 25 näytelmää/teatteriesitystä. Elokuvissa kävin kolme kertaa. Kotisohvalla elokuvia katsoin 16 kpl. Katsomistani leffoista paras oli suomalaisleffa Autolla Nepaliin.

Ostin  v. 2014 n. 25 cd-levyä, joista iso osa japanilaista iskelmää, metallia ja psykedeliaa. Kuuntelin Spotifyn kautta musiikkia 41,300 minuuttia (688 tuntia), eli noin pari tuntia/pv. Spotify-musa jakautui musagenreittäin näin:



Vuoden kuunnelluin levyni on Spotifyn tilastojen mukaan israelilaisen metalliyhtyeen Orphaned Landin All Is One ja vuoden kuunnelluin kappale Let The Truce Be Known (kyseiseltä levyltä).
Tätä biisiä tuli loopattua Spotifyn mukaan eniten v. 2014. Orphaned Land: Let The Truce Be Known.




perjantai 5. joulukuuta 2014

Huumorin ja väkivallan veitsenterällä


 
Yoshihiro Tatsumi: Good-bye and other stories. (Drawn And Quartely 2012. 202s.)

Yoshihiro Tatsumi: The Push Man and other stories
(Drawn And Quartely 2012. 204s.)

Jos blogillani olisi lukijoita, niin pahoittelisin, että jaarittelen taas japanilaisesta kirjallisuudesta. Tai tällä kertaa sarjakuvasta, itse asiassa. Vaan ei ole vaihtoehtoja. Kukaan ei kuvaa urbaanin elämän ahtaisiin nurkkiin ajettuja ihmisiä osuvammin kuin  japanilaisen sarjakuvan suurimpiin nimiin lukeutuva Yoshihiro Tatsumi.

Tatsumin henkilöhahmot ovat lähes kaikki raskasta ja aliarvostettua työtä tekeviä miehiä. He ovat väliinputoajia, sivullisia ja aina yksinäisiä, aina alistettuja ja osaansa pakotettuja.  Tarinat paljastavat heidän yksityisen, salatun ja usein pimeän tai häpeällisen puolensa.

Yoshihiro Tatsumin kertomukset muistuttavat parhaita kaunokirjallisuuden novelleja. Ne ovat kulmikkaita, illuusiottomia, älykkäitä ja täynnä lukijan oivalluskykyyn nojaavia nyansseja ja ristiriitoja. Mikä tärkeintä, ne jäävät mielen pohjalle pitkäksi aikaa.

Good-bye sisältää yhdeksän tarinaa ja The Push Man viisitoista. Jos pitäisi suositella näistä toista, valintani kallistuu The Push Maniin. Näissä tarinoissa Tatsumin ominaislaatu pääsee parhaiten esille. Good-Byen tarinat ovat pidempiä ja monitulkintaisempia. (Hiroshiman tuhosta kertovan avaustarinan Hell täytyy muuten olla sarjakuvahistorian parhaita pieniä moraalitutkielmia).

Tatsumin sarjakuvia lukee lähes varpaillaan, sillä milloin tahansa tarinoiden näennäisen tyyni pinta rikkoutuu. Tukahdutettu ja patoutunut ryöpsähtää esiin absurdilla, usein tuhoavalla tavalla.
 Esimerkiksi näin: Petetyksi tullut mies ostaa piranhoja lemmikikseen ja survoo katalan ja tunteettoman vaimonsa käden akvaarioon.

Tarinat pelaavat tämänkaltaisilla murtumakohdilla. Usein huumorin, väkivallan ja yllätyksellisyyden veitsenterä leikkaa terävästi ja niin nopeasti, että lukija ei tiedä, pitäisikö ensin hämmentyä, huvittua vai kauhistua.


Vaikka Tatsumin tarinoilla on usein tuhoisa loppu, henkilöhahmot eivät ole pahoja. He ovat kohtalon kolhimia, väärin ymmärrettyjä ja heidät kuvataan useimmiten siten, että lukijalle jää vain sääli tai sympatia. Tämä siksi, ettei Tatsumi tutki pahuutta. Hänen tarinansa pohtivat vaihtoehdottomuutta, ihmisen haavoittuvuutta ja modernin elämän järjettömyyttä.



tiistai 2. joulukuuta 2014

This right ear of yours, it's my ear...

Hyvät blogin lukijat. Olen päättänyt vähentää kirjojen lukemista ja hankkia elämän.

Ha. No ei sentään.


Eikä tässä ole Kindle-kirjat.


Kas tässä, syksyn hankintoja. Huolellisesti valittu otos japanilaisia klassikkoja, lisäksi jokunen tiiliskivi laatusarjakuvaa ja nivaska palkittua nykykirjallisuutta. Oi. Silmiä hivelee mutta lompakko itkee vieläkin.
Melkein minäkin. On amatöörimäistä kuvailla kaunokirjallisen teoksen aiheuttamia tunnereaktioita, mutta nyt olen sillä tuulella.

Mistä tahansa pinon kirjasta voisi jaaritella pitkään, kuten Juniricho Tanizakin The Key ja Yoko Ogawan Hotel Iris oudoista vallankäyttökuvioista. Tai voisin pähkiä, miksi Natsume Soseki vaikutti japanilaiseen kirjallisuuteen aikanaan niin paljon. Tai jos todella, todella olisin reilu niin kumartaisin syvään Yoko Ogawan muistinsa menettäneestä vanhasta professorista kertovalle The Housekeeper And The Professor  -teokselle, joka saa epäilemään, että kaunokirjallisuuttakin lohduttavampaa ja kauniimpaa on matematiikka.
 Mutta ei.

Graafikolla on välähtänyt.
Päällimmäisenä on mielessä  Japanissa arvostetun kirjallisuuspalkinnon napannut Nobuko Takagin teos Translucent Tree. Lukijan mielentilasta ja kokemusmaailmasta riippuen tätä elokuvaksikin päätynyttä romaania voi luonnehtia kolmella tavalla.
(a) rakkaustarina, joka saa kyyneleet silmiin
(b) sentimentaalinen, epärealistinen, ei-samastuttava romaani
(c) varoittava ja opettavainen kertomus siitä, miten intohimo voi tuhota ihmisen

Tässä blogikirjoitelmassa sovelletaan ensin mainittua tulkintakehikkoa, koska toinen ei ole oikeutettu ja kolmas on liian tosi.

En vaivaudu kätkemään sitä tosiseikkaa, että käytän kaunokirjallisuutta omiin tarkoitusperiini ja etsin lauseita, jotka valavat uskoa kielellistetyn todellisuuden voimaan. En siis vaivaudu naamioimaan tätäkään kirjoitelmaa arvioksi vaan blogini sankan lukijajoukon viihdykkeeksi poimin Takagin romaanista pari sen eetosta valottavaa otosta. Tiedättehän, asioita joiden edessä on nöyrryttävä aina uudestaan...rakkaus, kuolema, jne.

Then I explode in desire. It's only natural. But then I'm overcome with sadness that I can't fulfill it. I'm sad because your body is not here with me. Then I panic thinking about it all disappearing.
***
All life ends in death. This is the first rule of fate. The second rule is that life strives desperately to continue despite the fact that death is a given.

Eivät nuo toki niin maata mullistavia lauseita olleet. Eivät edes suomenkielisiä. On parempikin syy lukea Nobuko Takagin romaani. Väitin taannoin, että eräs kaunokirjallisuuden hienoimmista rakastelukohtauksista on Alessandro Bariccon romaanissa Silkki. Höpsis. Hienoin kohtaus on tässä romaanissa.  En siteeraa. Lukekaa kirja.

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Psyykoosi vai valaistuminen?

Persoonallisuudesta luopuminen siinä mielessä kuin se tarkoittaa turhan yksilöllisyyden hylkäämistä - sitä että menettää kaiken minkä vain voi menettää ja siitä huolimatta on. Että vähän kerrassaan ja niin varovasti ettei tuskaa tunnu, kuoriutuu, kuin yrittäen vapautua omasta ihostaan, kuoriutuu ominaisuuksistaan.

Clarice Lispector: Passio. Teos 2014.

Clarise Lispectorin  Passio on raju ja hämmentävä kirja. Olin rynnätä oksentamaan sitä lukiessani. Tämän voi tulkita suosituksena. Harva romaani tekee niin puhtaan fyysisen vaikutuksen. Itse asiassa - ennen Passiota en tiennyt, että kaunokirjallisuus voi vaikuttaa lukijaan tuolla tavoin.

Mistä Passio kertoo?

Sanotaan vaikka näin: Kaikista kauhuista pahin on oman psyyken hajoamisen tuottama kauhu - nähdä minuutta koossa pitävien rakenteiden ja osatekijöiden läpi ja ymmärtää niiden illusorisuus.

Tästä Passio kertoo. Identiteetin hajoamisesta. Skeemoista luopumisesta. Henkisestä muodonmuutoksesta, joka on päähenkilölle yhtäaikaa sekä kärsimysnäytelmä että valaistumistarina. Lispectorin teos yrittää käsitteellistä tämän kokemuksen käyttämällä sellaisia abstraktioita kuten Jumala, helvetti, moraali, inhimillinen, epäinhimillinen ja neutraali.  Joku voisi sanoa, että Passio kertoo hulluudesta. Kuulostaako sekavalta?
Niin on tarkoitus. Passio on kaunokirjallista mystiikkaa, outo sielunmessu. Mikä on sen lopputulos, oivallus ja synteesi, sitä en tietenkään tässä paljasta.

Lispectorin Passiota on verrattu muun muassa Franz Kafkan Muodonmuutokseen. Muuten verrokit ovat vähissä. En äkkiseltään keksi muita kaunokirjallisia teoksia, johon romaania voi verrata. Eräs muistelma tulee kyllä vahvasti mieleen, nimittäin Bernadette Robertsin The Experience of No-Self: A Contemplative Journey  (suom. Minuuden tuolle puolen, 2013).

Ulkoisesti Passiossa tapahtuu vähän ja sekin kaikki yhteen huoneeseen rajatussa miljöössä. On vain nainen ja valtava torakka. Nainen yrittää tappaa torakan, mutta päätyy syömään osan sitä. Kaikki muu tapahtuu naisen mielen sisällä.
 Passio on vaikea romaani. Se pyrkii kuvamaan jotain ei-kielellistettävää ja nondualistista. Vaikeaksi sitä ei tee mielestäni kuitenkaan niinkään aihe kuin Lispectorin pitkät ja polveilevat lauserakenteet. Tässä hypnoottisessa ja hurjassa monologissa on niin monta filosofista tasoa, että se kestää toisenkin lukukerran - jos vain lukijan pää kestää.
Todellisuus edeltää ääntä joka etsii sitä, mutta niin kuin maa edeltää puuta, niin kuin maailma edeltää ihmistä, niin kuin meri edeltää merinäköalaa, edeltää elämä rakkautta, ruumin aine ruumista, ja niin on myös kieli edeltävä jonain päivänä hiljaisuuden haltuun saamista.

tiistai 28. lokakuuta 2014

Lyhyt kirjamessuraportti




Kirjamessuilla käy aina samoin. Kuukausi ennen tapahtumaa vietän perusteellisen tunnin messulehden parissa. Suunnittelen kuuntelevani sen ja sen esitelmän. En päädy kuuntelemaan niistä yhtään a) joko siitä syystä, että huomion vie joku muu seikka b) tahi jostain muusta yhtä epäolennaisesta syystä. Jälkeenpäin harmittaa ja jälkiviisastelee kaikkea. Nytkin jossain vaiheessa antikvahyllyjen katveessa muistin, että ai piru, ne ruotsalaisdekkaristit, ne olisin tahtonut nähdä.

Joka tapauksessa. Jokuselle keskustelulle tulin silti altistetuksi. Maria Peuran ja Toni Lahtisen puheenvuorossa Timo Mukasta oli rutkasti kiinnostavuutta, ja Tuula-Liina Varis on taitava haastattelija. Keskustelussa muuten tuli osin tyrmätyksi se seikka, että Mukan murrosiän kynnyksellä sairastama aivokalvontulehdus olisi ollut syy siihen, että ulospäinsuuntaunut lahjakas poika kääntyi omiin maailmoihinsa. Höh se minkään aivokalvontulehduksen syytä ollut, vaan murrosiän, Lahtinen torppasi.


Tovi tuli kuunneltua myös Paul Coelho -aiheista esitelmää, jossa puhujina olivat Mikael Jungner ja Jani Toivola. Kestin sitä viisi minuuttia. Coelhon kirjoja en kestä lukea sitäkään pidempään. (Paitsi Alkemistia, sen olen lukenut sentään kokonaan).

Muutoin 80% kirjamessuajastani kului tänäkin vuonna antikvariaattipuolella. Antikvaaristen kirjalöytöjen toivossa ja takia näillä messuilla muuten käyn. Löydöt jäivät tänä vuonna tosin laihoiksi kuten takavuosina muutenkin. Pohjanmaan paikallishistoriaa käsittelevät tärkeimmät teokset ovat jo hyllyssä, samoin Siperian vankileirikokemuksia käsittelevät kirjat. Ensin mainittuja on muutenkin vaikea löytää tuollaisilta messuilta. Ostin 2 kirjaa.

- Osamu Tezuka: Ayako.
700-sivuinen englanninkielinen sarjakuvatiiliskivi löytyi Suomen sarjakuvaseuran hyllystä. Tämä on Tezukan poliittisin sarjakuva, sijoittuu sodanjälkeiseen Japaniin. Ehdin lukea vasta 70% joten arvio tuonnemmaksi.

August Lehmus: Suomalaiset kommunistit Itä-Karjalassa. 
Varsinkin kirjan ensimmäinen puolisko oli viihdyttävä, Lehmus oli menevä ja ovelanpuoleinen mies, juuri sellainen ketkule, joka maailmanhistorian tylyimmistä melskeistä jotenkin luiskahtaa ehjin nahoin kun muut kuolevat tauteihin tai luoteihin.Kiinnostavaa kirjassa oli se, että Lehmus ei oikeastaan suomi niinkään aatetta kuin sen toteuttajia, etupäässä suomalaisia kommunistijohtajia.

Muita messulöytöjä: italialainen ja japanilainen ex libris, grafiikkaa. Toisessa on kuva-aihe Danten Jumalaisesta näytelmästä.

Monta kirjaa tuli melkein ostettua. Teoksen kojulla oli viidellä eurolla myynnissä klassikkoja, kuten A.S. Byattin Lasten kirja ja Riivaus. Olin repsahtaa myös virolaisen Eric Enno Tammen pari vuotta sitten ilmestyneeseen teokseen Suuri seikkailu Mannerheimin jäljillä. Kirja on Tammen matkakertomus silkkitietä pitkin Pekingiin.
Japanilaisia klassikkoja bongasin usean, joitain minulle tuntemattomiakin nimiä. Jäi ostamatta, sillä olen tehnyt päätöksen lukea nämä englanniksi. Suomalaiset versiot on mitä todennäköisimmin käännetty englannista alkuperäiskielen sijaan.
Sekin täytyy mainita, että sydänalaa kirveli nähtyäni Damon Galgutin teosta Vieraassa huoneessa kaupattavan pinotolkulla euron hintaan. Harmitti kustantajan ja kääntäjän puolesta, etteivät suomalaiset lukijat ole löytäneet teosta, kun sitä piti tuolla tavoin polkuhintaan kaupata. Vieraassa huoneessa on vaikuttavaa kaunokirjallisuutta.
Japanilaisia klassikkoja, Soseki Natsumea ja Junichiro Tanizakia.

Muita hajahuomioita:

Olenko väärässä, vai saivatko messut tänä vuonna tavallista enemmän mediahuomiota? Messuilla vallitsi jonkinlainen tarmokas pössis, ainakin lauantaina ja sunnuntaina. Kauppakin tuntui käyvän. Kirjapinot hupenivat kustantajien pöydiltä. Mm. Rauli Virtasen uusi Reissukirja myytiin monesta paikasta loppuun.

Ruokamessut oli siirretty yläkerran halliin. Kolmen viinilasin kumoaminen peräjulkkaa oli muuten erhe, vaikka taitoi väsy siinä vaiheessa lauantai-iltapäivää jo muutenkin painaa.

Tuomas Holopainen käveli Johanna Kurkelan kanssa sunnuntaina vastaan Messukeskuksen ovella. Olisikohan käynyt moikkaamassa Don Rosaa? Piirtäjä oli messujen tämän vuoden vetävin vierailija. Jono nimmaripisteelle ulottui melkein hallin toiseen päähän. Saapastelin niin lähelle kuin kehtasin ja otin Rosasta kuvan, Tuomasta en kehdannut häiritä.


Ensi vuonna uudestaan.





keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Suussa verta ja hiekkaa vaan



Graig Childs: The Way Out. A True Story Of Ruin And Survival. Back Bay Books. 2004. 270s. 

Tässä lyhykäisyydessään Graig Childsin The Way Out: Kaksi raavasta miestä menee autiomaahan, jossa mikään ei kasva, tuuli ujeltaa ja vaaran paikkoja on siellä täällä. Selvitetään välejä ja menneisyyttä. 
Käydään syvälle käypää dialogia, kuten:
- Life moves.
- Go into the world. Find your place. Set roots. Die. 
Tämä ei ollut  tyhjentävä lainaus. Tosiasiassa teoksen teho ei synny siitä, että se yrittäisi tuputtaa lukijalle jotain viisasta. Se syntyy tarkasta maiseman havainnoinnista ja Childsin tarinaa kannattelevasta persoonasta. The Way Out on odysseia., jossa maisema ja minuus kietoutuvat. Se on kumppanuuden kuvaus, matkakertomus ja kertomus aikamiehen identiteettikriisistä. Levottomassa, paikkaansa hakevassa älyssä on aina jotain kiehtovaa.

Craig Childs kirjoittaa niin kuin eläisi  hiekan ja veren maku suussaan. Sellaista on myös teoksen teksti. Karheaa ja törkeän rehellistä, mutta myös lyyristä ja jollain tapaa miehistä. Turha kai tätä on peitellä. Ihailen Graig Childsia ja hänen havaintokykyään. Ihailen hänen intohimoaan ja vaistoaan. Ihailen hänen kykyään kertoa maisemiin kertomuksia, lukea maisemista kertomuksia, kykyä ulottaa nuo kertomukset itseensä, antaa niiden määrittää ja lopuksi mitätöidä itsensä, tai miten vaan.
 Here you are, my desert saint. I tip my head, a gesture of surrender. This is your world. I am only briefly alive in it.

Tosielämän Indiana Jones

Craig Childs: Finder's Keepers. A Tale of Archaeological Plunder and Obsession. Little, Brown And Company. 2010. 274s.   

Miten on mahdollista, että en ole vielä kirjoittanut Craig Childsista?
Se huolimattomuus on korjattava nyt. (Toisin sanoen tämä on  julkaisemattomaksi jäänyt blogiteksti.)

Tutuistuin Graig Childsiin pari vuotta sitten. Finder's Keepers ja The Way Out olivat parhaita v. 2013 lukemiani teoksia. Joku sana ensin Childsista. Näin kertoo hänen kotisivunsa: Graig Childs on erämaamatkailija, arkeologiaan ja luonnontieteisiin erikoistunut kirjailija. Useiden teosten lisäksi kirjoittanut artikkeleita sellaisiin julkaisuihin kuten The New York Times, Los Angeles Times ja Outside. Kun hän matkustaa, matkustaa viikko- tai kuukausikaupalla. Voittanut lukuisia kirjoituspalkintoja. Isä piti viskistä, aseista ja Thoreausta. Näin sanoo Craig Childs itsestään: I travel the interstitial places, cracks in the sidewalk. 

Sitten kirjoihin. Kerronko ensin huonot uutiset teoksesta Finder's Keepers? Okei. Kaikki jotka haaveilevat kirjoittavansa kirjan arkeologian etiikasta voivat luovuttaa. Tämä teos tyhjentää potin. Intohimoisempaa ja ajatuksia herättävämpää teosta aiheesta on mahdoton kirjoittaa. Niille, jotka lopettavat tämän tekstin lukemisen tässä vaiheessa: älkää ihmeessä! Sana arkeologia hämää. Ei Craig Childs oikeasti siitä kirjoita (vaikka kirjoittaakin).

Hän puhuu omistamisesta. Hän puhuu siitä, kuinka ihminen ottaa - tai valtaa - menneisyyden haltuunsa  tyhjäämällä maiseman muistin. Childs puhuu inhimillisestä halusta ottaa ja viedä hinnalla millä hyvänsä. Antiikin voima on perkeleellinen. Halusta on pieni harppaus ahneuteen.
Haudanryöstäjien sekä sumeleilemattomien keräilijöiden ja antiikkikauppiaiden maailmassa liikkuvat poskettoman isot rahat.
Antiquities are one of the top illegal trades in the world. The international sale of illicit artifacts is estimated somewhere between 4 billion and 8 billion a year.

Finder's Keepers koostuu huikeista tarinoista arkeologian parissa. Jokainen niistä jo yksinään on omiaan nostattamaan ajatusmyrskyn. Childs on tosielämän Indiana Jones, ja paljon muuta. Hänen argumentointinsa on näkemyksellistä, perusteltua ja uusia näkökulmia avaavaa. 
Teos on samalla läpsäisy päin naamaa. Se on muistutus kulkea tietoisena kaikkialla, missä kulkeekin.
 
There is a difference between finding and keeping. -- The two are often lumped together into one action, but there is a blink that comes in between. It is when a thing goes from being its own to being yours. 
 
Teos päättyy persialaisen runoilijan Rumin sitaattiin. It's late and it's raining, my friends; let's go home. Let's leave these ruins we've haunted like owls. Childs on ehkä oikeassa. Irti päästäminen on asenteellisempaa kuin ottaminen ja omistaminen.

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Helsingin kirjamessujen tärpit

Helsingin kirjamessujen 82-sivuinen katalooki kolahti postilaatikkoon torstaina. Oli sitä odotettukin. Minulle tapahtuma on vuoden toiseksi odotetuin Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivien jälkeen. Sastamalassa on tullut käytyä vuodesta 2000, ei tosin joka vuosi. Kirjamessut taisin löytää pari vuotta myöhemmin. Hesan messuja on järjestettykin vasta vuodesta 2000.

Tarjonta on ylitsepursuavaa: 13 eri ohjelmalavaa 740 ohjelmaa ja yli 1100 esiintyjää, 63 kansainvälistä kirjailijavierasta 11 eri maasta.Listalla ei ole kustantajien ja muiden näytteilleasettajien omia ohjelmanumeroita.  Niitä en ole tohtinut vielä edes katsoa.
Miten tällaisesta vyörytyksestä selviää? No. Uhmakkaasti kävin katalookin kimppuun.

Kirjamessujen nettisivulla on näppärä ominaisuus, jonka avulla voi koota oman kalenterinsa ohjelmatarjonnasta. Melkoisen väännön jälkeen sain supistettua omaan kalenteriini 35 tuosta 740 ohjelmanumerosta. Vaan sehän ei riitä. Niiden kuunteluun menisi 17 tuntia.  Toinen karsintakierros jätti listalle 15.

Eniten odotin painetussa messuohjelmassa olleen Eunsun Kimin puheenvuoroa. Pohjois-Koreasta paennut, nykyisin Soulissa asuva 27-vuotias Kim on kirjoittanut kirjan Yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä. Messujen nettiohjelmassa Kimia ei ollut. Harmi. Ehkä hänen tulonsa on peruuntunut?

Joka tapauksessa, oma tärppilistani on tässä, kiinnostavuusjärjestyksessä, viisi esitystä perjantailta, lauantailta ja sunnuntailta. Enemmän kuin yksittäiset kirjailijat tänä vuonna taitavat koukuttaa ilmöitä koskevat puheenvuorot.

Vuonna 2003 kävin kuuntelemassa mm. Åsne Seierstadia.
PERJANTAI:

18.00 Aino-lava: Suomalainen runous nyt (Nuoren voiman liitto)

15.00 Vala-lava: Norjalaiskirjailija Kim Leine puhuu teoksestaan Ikuisuusvuonon profeetat. Teos muuten sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon 2013. Minulle syksyn odotetuin käännösromaani.

17.00 Kivi-lava: Antti Tuuri puhuu suomalaisalkemisteista kertovasta romaanisarjastaan

12.00 Louhi-lava: Maailmanmatka ja maailmantuska. Voiko omalla matkustamisellaan vaikuttaa, vai kannattaako maailmatuskalla heittää vesilintua? Voiko omalla lomailullaan jopa pahentaa kohdemaansa ahdinkoa? Madventures-tyypit puhuvat.

11.30 Leino-lava: Olli Korjus kertoo teoksestaan Kuusi kuolemaantuomittua. Teos kertoo kuuden viimeisen 1918 valtiorikosoikeudenkäynneissä kuolemaan tuomitun miehen tarinat.

LAUANTAI:

Minuun koskaan eniten vaikuttanut kirjailija
Gösta Ågren kirjamessuilla 2000-luvun puolivälissä.
10.00 Aino-lava: Kirjallisuus nyt - Parnasson suuri kirjallisuuskeskustelu

15.30 Waltari-lava: Varistyttö-dekkaritrilogian kynäilleet ruotsalaiskirjailijat puhuvat.

13.00 Kullervo-lava: E-kirjan lukijat Suomessa – paneelikeskustelu

16.00 Leino-lava: Tommi Melender puhuu romaanistaan Kylmä sota

14.30  Vala-lava: Sirpa Kähkönen puhuu romaanistaan Graniittimies.

SUNNUNTAI:

16.30 Edith-lava: Finlandssvensk poesi

11.00 Edith-lava: Finlands svenska litteratur 1900-2012

12.00 Takauma-lava: Kun fakta vaihtuu fiktioon. Miten kaunokirjallinen luova prosessi eroaa tietokirjan kirjoittamisesta? Tiina Raevaara ja Kaari Utrio keskustelevat.

11.00 Takauma: Mörkö kirjailijan työpöydällä. Luovuuden esteistä ja kynnyksistä keskustelemassa Olli Jalonen ja Laura Honkasalo.

13.30 Kirjakahvila: Syntiset saarnat, Torsti Lehtinen puhuu.

tiistai 23. syyskuuta 2014

Juha Seppälä, kirjoittaisitko seuraavaksi rakkausromaanin?



Mistä minua on hoidettu? Lääkkeistä, vihasta?
Elämästä?
Kiitos, yhteiskunta, kiitti vitusti.

Juha Seppälä: Matka aurinkoon.Wsoy 2014. 259s.

Onko ilmassa jotain tendenssinomaista?
Tämä kysymys tuli ensimmäisenä mieleen saatuani käteen Juha Seppälän romaanin Matka aurinkoon. Väistämättä tulee mieleen Pertti Lassilan viime vuonna ilmestynyt loistelias teos Ihmisten asiat. Kaksi vanhenevaa miestä tutkii elämän suuria teemoja vanhan, yksinäisen naiskertojan kautta. Ydinteema on sama: eletyn elämän arvokkuus ja  merkityksellistäminen, kun elämä on loppusuoralla. Käsittelytapakin on sama sillä erotuksella että  Seppälän eksistentialismi ei jätä lukijalle ainoatakaan toivon takaporttia.

Eräs kriitikko moitti Seppälän uutta romaania siitä, että se ottaa itsensä liian vakavasti. Ehkä niin. Teosta lukiessani tuntui välillä, että lukee kaunokirjalliseen muotoon puettua pamflettia. Romaanin henkilöhahmot edustavat enemmän yhteiskunnallisia ilmiöitä kuin itseään.

Heitä voi luonnehtia yhdellä sanalla: voimattomuus. Tämän voimattomuuden lähteet ovat enemmän ulkoisia kuin sisäisiä. Elämä ei ole muuta kuin valitsemista markkinoiden tarjoamien vaihtoehtojen väliltä. Ihmiset ovat teknologian alistamisen kohteita vailla mahdollisuuksia ohjata kehityksen suuntaa. Maanisimman ryöpytyksen kohteeksi joutuu yhteiskunnan suhtautuminen vanhuuteen.
Minkälainen olisi YK:n peruskirjan mukainen, arvokas ja humaani tapa käsitellä vanhusmassoja, miten siivota eläimellisyyden vastenmieliset, viimeiset asteet, vanheneminen ja kuolema, lopullisesti silmistä?
Ja sitten, kituva keskiluokka:
Moderni oli marssia vankilaan, aloimme olla perillä. Keskiluokka oli heikommilla kuin menneinä vuosikymmeninä: sill oli iPad ja hdtv, ei Jumalaa, ei ainuttakaan hyödytöntä aatetta, isänmaata eikä usein perhettäkään --. 
 Keskiluokan kuoltua ei ollut luokkia, vain manipuloitavia kansanjoukkoja. Poliittisesti välinpitämättömät ovat vaarallisimpia, ja niitä on paljon.
No joo. Onhan näitä teemoja käsitelty kaunokirjallisuudessakin väsyksiin asti. Kukaan ei vain tee sitä yhtä paatoksellisesti kuin Seppälä. Kylmäävintä tarinassa on päähenkilö Irman ihmisviha. Tarinassa ei ole pelastavaa oljenkortta, ei rakkautta.  Henkilöhahmot ravistelee umpiostaan vain satunnainen, eläimellinen himo. Päähenkilöllä on tuskin sitäkään.
En halunnut hoivata sinua, en ketään. Minä en ole hoivaihminen. Ei kuolemasi minua kuluttanut, vaan kauan kestänyt elämäsi. Julmimmalta sentään säästyimme; rakkautta ei ollut.
- Osaathan sinä kuolla, hän sanoi miehelleen.
Heikki avasi silmänsä ja nyökkäsi. Ne olivat hänen viimeiset sanansa miehelle.-- Hän ei tuntenut vihaa. Ei mitään.
Matka aurinkoon ei vain ruoski. Se myös kysyy. Näin, ehkä:  kuinka ja mille pohjalle rakentaa elämästä inhimillisesti merkityksellinen tarina, kun ihminen on markkinavoimien räsynukke tai kuten tarinan Aapo, "life style -markkinoinnin kävelevä uhri ja toimeenpano" .
Tarinan päähenkilö, kahdeksankymppinen Irma, on paljonpuhuvasti elämänkertatutkija. Hänen yrityksensä koostaa omaa elämäkertaansa on allegorinen ja surullinen. Se tapahtuu liian myöhään. On vain sirpaleita ja fragmentteja vailla periaatetta, kantavaa ajatusta, vailla ihanteita. Jos jokin keskiö Seppälän ihmisistä löytyy niin halu. Se on halua merkityksellistämiseen ja kaipuuta arvon tunnistamiseen.  Matka aurinkoon osoittaa molempien vaativuuden.
"Totuus jokaisesta" olisi maailman myydyin kirja, lyömättämin stedy seller, mikään maailmassa ei kiinnostaisi ketään enempää. Totuus on yksinäisyyden, tyhjyyden, alennuksen, heikkouden, epätoivon positio, sisimmän ytimen paljastamista.
 Ja:
Sen tiedän, että lukemisen arvoista olisi vain se, mitä kukaan ei pääsisi lukemaan, tosi, hävetty ja vaiettu, se minkä jokainen meistä haluaa salata. Ehkä minä olen saanut tarpeekseni todentuntuisuuden imperatiivista; -- Joe en tavoittelekaan sitä, jos en halua olla uskottava. Jos haluan olla minä.
Matka aurinkoon oli listallani syksyn odotetuimpia romaaneja. Pidinkö siitä?  Niin. Pidinkö?





sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Haluan tarjota Haruki Murakamille oluen




 Kummallinen tunne, jossa syyllisyys ja voimakas kaipuu kietoituivat toisiinsa vaikeasti eroteltavalla tavalla. Ehkä se oli tunne, joka saattoi syntyä vain pimeässä salaisessa paikassa, jossa todellisuus ja epätodellinen sekoittuivat salakähmäisesti.  Hän koki merkillistä kaihoa tuota tunnetta kohtaan. Ihan mikä tahansa uni, mikä tahansa tunne kelpaisi. Jos näkisi vielä kerran vaikka unen, johon Shiro ilmestyisi, niin sekin kelpaisi. Hän nukahti lopulta, muttei nähnyt unia.

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet. 
Tammi 2014. 330 sivua.


Lempikirjailijan uuteen teokseen tarttuminen jännittää aina. Haruki Murakamin teosta Värittömän miehen vaellusvuodet olen odottanut yli vuoden. Ensimmäinen syy: Haruki Murakami on japanilaisen kirjallisuuden ykkösnimi. Toinen syy: tarinassa matkataan Suomeen.  Kolmas: kyseessä on Murakamin ensimmäinen teos, joka on käännetty suoraan japanista suomeksi.

Paljastan heti. Värittömän miehen vaellusvuodet ei ollut täyskymppi, mutta ei vähäisessä määrin pettymyskään. Myös Raisa Porrasmaan käännöstyö on moitteetonta.

Murakami liikuttelee teoksessa tuttuja palikoita. Tallella ovat kirjailijan suosikkiteemat, yksinäisyys, vieraantuneisuus, syyllisyys ja etsintä. Kuten aina, Murakamin melankolia on skarppia ja analyyttistä. Sen sijaan hänen tarinoidensa merkittävin vetovoima uupuu - todellisuuden outojen pohjavirtojen taju. Surrealismi välähtää vain kirjan sivujuonteessa. Tämän sivujuonteen henkilöhahmo on (harmillisesti) kiinnostavampi kuin teoksen päähenkilö.

Tarinassa päähenkilö Tsukuru Tazaki tekee tiliä menneisyytensä kanssa. Neljä ystävää ovat hylänneet Tazakin syytä kertomatta. Ystävien menettäminen on langettanut vuosikymmenten mittaisen varjon hänen elämäänsä ja persoonaansa. Tazaki lähtee Suomeen etsimään totuutta. Hän uskoo, että vain se vapauttaa hänet.
Tazakin tarinaa  lukee kuin vähitellen valottuvaa salaisuutta.

Olen pohtinut monesti, mikä Murakamin kerronnasta tekee niin vangitsevaa. Tätä kirjailijan ominaislaatua on vaikea selittää. Ehkä se johtuu siitä, että Murakamin henkilöhahmojen mieli tulee todella, todella lähelle lukijaa. Tsukuru Tazakiinkin  on valtavan helppo samastua. Kirjailija avaa henkilöhahmonsa ymmärtävällä ja emotionaalisesti ymmärrettävällä tavalla.

Murakamin Suomi-kuvalla on turha herkutella. Se on laiha. Kirjailija ei sano Suomesta juuri mitään kiinnostavaa. Jos Murakamin Suomi-mietteet kiinnostavat, kannattaa kaivaa käsiin Suomen Kuvalehden numero 34/2014, jossa on Porrasmaan kirjoittama Murakami-haastattelu.
Vielä parempi on etsiä käsiin Japan Airlinesin asiakaslehti Agora viime vuodelta. Siinä Haruki Murakami avautuu Suomen-matkastaan. Voitteko kuvitella kulttikirjailijan kävelemässä kaikessa rauhassa Hämeenlinnan torilla ihmettelemässä väenvähyyttä ja katselemassa lokkeja Helsingin kalasatamassa? (Minä en.)
No, joka tapauksessa. Murakami kertoo muun muassa käyneensä  Helsingissä Aki Kaurismäen omistamassa Kafe Moskovassa. Kirjailija halusi oluen. Kukaan ei tullut sitä hänelle tarjoilemaan. Hän tutkaili baarin neuvostohenkisen kolkkoa miljöötä ja intensiiviseen keskusteluun uppoutunutta pariskuntaa. Sitten hän poistui, kummastuneena ja kuivin suin.

Kerrotaan siinä artikkelissa toki paljon muutakin, kuten se kuinka Murakami kävi Ainolassa ja ihmetteli, miksi Sibeliuksella ei ollut varaa kunnon pianoon.
 






perjantai 12. syyskuuta 2014

Romantikko rakastuu eksotiikkaan

Pico Iyer: The Lady And the Monk.
Four seasons in Kyoto, 338 s.


Pico Iyerin kirjassa The Lady and The Monk oli yksi lause, jonka ääreen oli pysähdyttävä. Tämä:

 "The whole idea of a teacher," "he said, blue hawk eyes flashing, "is to present a reflective mirror. Not a blank surface, really, but a screen, on which you have to confront yourself".

Tästä on kyse teoksen rakkaustarinassa. Suojattua kotielämää viettävä perheellinen nainen Sachiko rakastuu englantilaiseen matkakirjailijaan. Pico Iyer on Sachikon toteutumattomien toiveiden ja unelmien peili. Hänen kauttaan Sachiko alkaa näkemään oman elämänsä rajat ja roolit. Senkin, että ne on mahdollista ylittää.
Myös Sachiko on peili. Tosin ei sellainen peili, josta Pico Iyer näkee itsensä. Sachikosta heijastuu  kaikki se, mikä japanilaisuudessa on Iyerille eksoottista ja käsittämätöntä.

Kirjassa on muitakin kohtia, joiden äärellä oli vetäistävä henkeä. Liian monta tässä arviossa käsiteltäväksi, itse asiassa. The Lady and The Monk on huikaiseva matkakirja. Sellaisen siitä tekee kieli. Pico Iyer on romantikko parhaasta päästä. Lyyrisempää matkakirjaa kuin The Lady and The Monk en ole koskaan lukenut.
Ehkä tämä on kirjan ansio. Iyer näyttää, kuinka hienovireisen ja mutkikkaan kudelman intuitiivinen mieli voi luoda todellisuudesta.

The Lady and The Monk kuvaa paljon Ieyrin tapaamisia ja keskusteluja Sachikon kanssa. Luetaan runoja, vaelletaan kaduilla, aterioidaan, keskustellaan sanojen merkityksistä. Heidän tapansa katsoa ja ymmärtää maailmaa ovat perustaltaan erilaiset. Yhteistä kieltäkään ei oikein ole.

Oikeastaan tarina ei kerro rakkaudesta lainkaan, pikemminkin toiseudesta. Sachiko ja tarinan kertoja eivät ole rakastuneet niinkään toisiinsa kuin toiseuteen. Sachiko on sivistynyt ja lukenut, mutta viaton ja maailmaa näkemätön. Iyer on maailmanmatkaaja. Hän kirjoittaa näin:
Everyone falls in love with what he cannot begin to understand.
Iyer tietää jo kirjan alussa, että Japanissa hän on aina ulkopuolinen. Samalla maassa on tuttuutta.
Japan, besides, seemed the ideal site for such an exercise in solitude, not only because its polished courtesies kept the foreigner out as surely as its closed doors, but also because its social forms were as unfathomable to me, and as alien, as the woods round Walden Pond.
***
From afar, Japan felt like an unackknowledged home.

Pico Iyer tavoittaa kirjassaan monia kulttuurisia erityispiirteitä. Yksi niistä on äärimmilleen hygienisoitu ja harmonisoitu Japani, joka hioo särmät ja pyyhkäisee maton alle kaiken lian ja epätoivotun. Sen yhteiskunnallisiin  seurauksiin Iyer vain viittaa. Maata tuntevien huomio on kuitenkin helppo allekirjoittaa.
It was a shock to enter a stage where tempers were lost, things went wrong, the surface snapped. And if even I felt this, after only ten weeks in Japan, how much more unnerved must a Japanese be, suddenly propelled out of his cozy home and into a world of disruption and threat. Mother Japan prepared its children only, and ideally, for Japan.
Loppuun tärkeä toteamus. The Lady and The Monk on läpeensä romantisoitu kuvaus Japanista ja sijoittuu 80-luvulle. Iyerin kuvaamaa Japania enää ole, mm. naisen roolit ovat muuttuneet.

Kaikki matkustamisesta

Anneli Vainio: Eksyvä löytää. Matkustamisen ja matkallaolon tärkeydestä. Kirjapaja 2014. 212s.


Ystävät ja työ, tuttu maisema ja päivittäin toistuvat rutiinit luovat kehykset, joissa voimme elää mukavasti ja mitään kyseenalaistamatta. Kysymys on ennen kaikkea siitä, että meitä itseämme ei kyseenalaisteta.

Anneli Vainio pyrkii kirjassaan Eksyvä löytää sanomaan kaiken olennaisen matkustamisesta. Ei siinä mitään. Hän tekee sen melko hyvin. Tosin matkustamisen filosofiansa pureskelleille ja sisäistäneille Vainion kirja ei tarjoa kovin montaa uutta ajatusta. Suurempi harmi on se, ettei noiden ajatusten joukossa ole montaa sellaista, joista voisi olla edes eri mieltä, närkästyä. Nyökkäilemään kirja kyllä saa. Noin minäkin ajattelen! Juuri noin!

Vainion tyyli on pikemminkin esittelevä ja pohtimaan herättelevä kuin kriittinen. Kahta hän sivaltaa ja senkin tekee lempeästi.Toinen on vapaasta nomadielämästä kirjoja kirjoittanut Päivi Kannisto. Hänen vapaan elämän filosofiaansa Vainio ei niele. Ymmärrystä ei heltiä nykyajan seikkailuteollisuudellekaan ja ylenmääräisille omien rajojen koettelulle ja suorituspakolle. Äärimmäiset matkustamisen muodot ovat hyvinvoivien ihmisten keinoja paeta rutiineja, turvallisuutta ja liian säädeltyä elämään, Vainio kirjoittaa.Tähän kastiin hän lukee muun muassa vuorikiipeilijät.
Hieman yksioikoisesti Vainio mielestäni ajattelee.

Vainio tarjoilee sanottavansa omien matkamuistojensa ryydittämänä. Hän siteeraa paljon eikä aivan joutavia ajattelijoita. Taiten valittuja ovat myös Vainion esittelemät historian tunnetut ja vähemmän tunnetut matkantekijät. Moni oli minulle uusi tuttavuus, kiinnostavin ehkä ranskalainen oopperalaulaja, anarkisti ja itämaisten uskontojen tuntija Alexandra David-Neel. Neel vaikutti sellaisiin tyyppeihin kuten Jack Kerouac ja Allen Ginsberg.

Yksi ajatus kirjassa kolahti yli muiden. Jo sen vuoksi teos kannatti lukea. Tosin ajatus ei ole Vainion lainkaan. Se on matkakirjallisuusguru Alain de Bottonin teoksesta The Art Of Travel. Vainion kirjasta se löytyy sivulta 177.
Se on tämä: Kauneudella tai kauneuden kokemisella on muukin kuin esteettinen merkitystaso. Sillä voi olla myös moraalinen ulottuvuus. Se liittyy taiteen tai maiseman herättämään ylevöitymisen tunteeseen. Vanaveteen voi liittää sellaisia sanoja kuin nöyrtyminen, oivaltaminen ja suhteellistaminen.

tiistai 19. elokuuta 2014

Kirjasyksy 2014: kymmenen kiinnostavinta käännöskirjaa

Tänä vuonna käännöskirjallisuuden listat kutkuttavat enemmän kuin kotimaisen. Viisi houkuttelevinta teosta oli superhelppo poimia. Loppujen viiden kanssa piti hieman painia.

1) Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat
 "Kasvutarina valistuksesta ja sielun pimeydestä, vallasta ja vapaasta tahdosta siirtomaavallan Grönlannissa. " Tammi.

2) David Mitchell: Jacob de Zoetin tuhat syksyä.
Pilvien kartaston kirjoittajan rakkaus- ja jännityskertomus hollantilaisvirkailijasta 1700-luvun lopun Japanissa. Sammakko.

3) David Vann: Kylmä saari
"Pariskunnan mökkiunelmasta tulee koettelemus Alaskan talvessa." Wsoy.

4) Dag Solstad: Ujous ja arvokkuus
"Yleispätevä tarina maailmaan hukkuvasta ihmisestä, jota tuo maailma ei enää tunnista eikä arvosta. " Teos.

5) Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet
Ystävien hylkäämä mies vaeltaa menneisyytensä vuosiin ja Suomeen. Tammi.

6) Erik Axl Sund: Varjojen huone
Psykologisen Varistyttö-dekkaritrilogian päätösosa. Otava.

7) Milena Mischiko Flašar: Kutsuin häntä Solmioksi
Japanilais-itävaltalainen kirjailija avaa lukijalleen uuden oven japanilaiseen kulttuuriin. Lurra Editions

8) Per Petterson: En suostu
Kaksi entistä ystävää kohtaa ensimmäistä kertaa kolmeenkymmeneenviiteen vuoteen. Otava

9) Yahya Hassan: Runot
 Palestiinalaistaustaisen nuoren keskustelua herättänyt teos. Tammi.

 10) Mo Yan: Viinamaa
Kiinalaisnobelistin romaanissa virkamies tutkii kannibalismiepäilyä maaseudulla.

Mitä haluan lukea syksyllä 2014?

Kustantajien katalookit eivät lupaa isoja yllätyksiä kirjasyksyyn 2014. Kymmenen kiinnostavinta kotimaista  oli helppo poimia.  Nämä ovat minun valintani. Näiltä teoksilta odotan paljon.

1) Kaj Kajander: Supersäikeet.
Runoja kosmologian, biologian, tietotekniikan ja scifin maailmoista. Otava.

2) Juha Itkonen: Ajo.
"Dramaattinen romaani ylittämättämistä esteistä. Surusta, joka piiskaa ihmistä kohti tuntematonta määränpäätä" Otava.


3) Maritta Lintunen: Hulluruohola.
Romaani ihmismielen saloista. Päähenkilö joutuu miettimään, mitä on olla ihminen, jolle todellisuus ei riitä. Wsoy.


4) Juha Seppälä: Matka aurinkoon.
Avioliitto- ja ihmissuhderomaani. "Eläkkeellä oleva kirjallisuudenprofessori menettää otettaan virtualisoituneesta maailmasta." Wsoy.

5) Markku Paasonen: Pienet kalat syövät suuria kaloja. 
Romaani kulttuurin rappiosta, väkivallasta, kuolemasta, itseinhosta ja syyllisyydestä.Teos.

6) Tommi Melender: Kylmä sota.
"Monitasoinen romaani kallovamman saavasta ekonomistista." Wsoy.

7) Antti Tuuri: Alkemistit II
Suomalaisten kullantekijöiden tarina jatkuu. Otava.


8) Sami Majala: Riivaaja.
"Hurja matka kohti omia sanoja." Gummerus.

9) Matti Kangaskoski: Sydänmarssi.
"Jännityskirja, jännityskirjan parodia, rakkaustarina ja kertomus kielen ja mielen epäluotettavauudesta."Teos.
 
10) Pirjo Hassinen: Sauna Paradis
Isänsä menettänyt mies pyytää apua kirjailijalta muistamiseen.Otava.

tiistai 29. heinäkuuta 2014

Kirjasyksy alkaa aforismeilla

Markku Envall: Joka tähtiä tähystää. Wsoy 2014.

No niin. Kirjasyksyn 2014 ensimmäinen teos on luettu, Markku Envallin aforismikokoelma Joka tähtiä tähystää.
En voi väittää pitäväni erityisesti aforismeista. On olemassa parempaakin luettavaa kuin toisten valmiiksi pureskellut ajatukset. Runot, esimerkiksi. Huonoa aforismiahan ei voi naamioida. Se paljastuu heti latteaksi viisaudeksi. Sen sijaan huono runo ei kohdista katsetta itseensä. Se saa lukijan ensin epäilemään omaa tulkintakykyään, vasta sitten tekstiä. Ja sittenkin epävarmuus jää kalvamaan.

Kiinnostavin aforistiikka tarpoo lähempänä runoutta kuin filosofiaa. Aforismin oivallus on kaikille tarjolla. Runo sysää vastuun tulkitsijalle. Omaa heikkouttani toki, että rakastan hämmennystä, mysteeriä ja vainoharhaa enemmän kuin selkeää puhetta.


Markku Envallin kohdalla ei onneksi tarvitse pelätä, että kirjoittaja uppoaa latteiden viisauksien suohon, vaikka heikkojakin tekstejä kokoelmaan mahtuu. Envall on loistava aforistikko. Monipuolinenkin hän on. Envall  pureksii yhtä armottomalla otteella taiteen tekemistä, kuolemaa, ihmisluontoa, ihmissuhteita kuin yhteiskuntaakin. Tähän tapaan esimerkiksi:
Olet vain puoliksi skeptikko, jos et epäile epäilyksiäsi.

Etsijä eksyy, kun löytää tien.
Kun valitsee, keneltä kysyy, valitsee vastauksen.
 Lähtörauhan rakentamiseen menee elämä.
 Työnjako: tutkijat etsivät totuutta, kirjailijat heittävät sen silmille. 

Envallin teos sisältää kolmisensataa kiteytystä. Yhdelle sivulle niitä on saatu parhaimmillaan mahtumaan viisitoista. Luin teoksen kolmella istumalla, siis sata aforismia per laaki. Se ei ehkä ole paras tapa kuluttaa aforismeja.

Ai niin, se suosikkiviisaus. Huoneentauluksi en Envallin tekstejä laittaisi, mutta tälle hymähdin eniten:
Kun prosaistin joka toinen lause on aforismi, hän on joko ehtymässä tai tulossa hulluksi.

Oman elämänsä sivuhenkilö



Juha Seppälä, Takla Makan. Kaksi kertomusta. Wsoy 2010.148 s.

Jylhää, kirkasta ja ajatonta. Näin on kirjoitettu Juha Seppälän teoksen, kaksi novellia sisältävän Takla Makanin takakanteen. Jep. Näin koukutetaan kaltaiseni lukija, joka himoaa totuuksiksi naamioituja pieniä, vakavahenkisiä lauselmia.
Tarinakin koukuttaa, ensimmäiseltä sivulta.

Mikä on Takla Makan? Se tulee ilmi sivulta 13. Autiomaa, jonne voi mennä, mutta josta ei pääse pois, yksi elämälle vihamielisimmistä paikoista maapallolla, Seppälä kirjoittaa.
Jykevää symboliikkaa, kieltämättä.
Niin jykevä on teoksen nimikkonovellikin, että omistan tämän blogikirjoituksen sille.

Takla Makanissa tehdään vertauskuvallista matkaa. Sitä tehdään maailmasta poispäin. Novellin vanheneva mies sairastaa syöpää. Vaimo jättää. Mies muuttaa sattumanvaraisesti valitsemaansa maaseutukaupunkiin.
Kun tulin perille, tajusin että pitemmälle en tätä tietä enää pääsisi, mutta olin silti matkalla jotakin kohti. Ehkä en tullut aloittamaan mitään, vaan saattamaan päätökseen jotain, itseni.

Mikään ei ole henkilökohtaista, ei edes elämä. Takla Makanin päähenkilö on sivullinen.  Näitä oman elämänsä sivuhenkilöitä, puolittain eläjiä, varjokuvia, ikuisesti täyttymättömiä kirjallisuudessa (kuten tosielämässä) toki riittää. Takla Makanin päähenkilön sivullisuus ei ole epäonnea tai rohkeuden puutetta. Se on erillisyyttä. Häneltä puuttuu syvä yhteys itseen ja toisiin ihmisiin, häneltä puuttuu rakkaus.
Vaikka ihmiset ovat yli kuusikymmenvuotiaita ja vaikka heillä on kolme lasta ja neljä lastenlasta, he saattavat katsoa toisiaan rakkautta, vihaa tai kipua tuntematta.
Työ ei ollut koskaan ollut suuri ja vakava asia, se oli arkinen positio, kolo jossa kyyhötin elämäni pitkät vuosikymmenet.

Takla Makanin päähenkilön kuolemanvietissä ei ole intentiota, pyrkimystä. Se on silkkaa väsymystä, yhdentekevyydelle antautumista, maailmasta, merkityksistä ja identiteetistä luopumista. Novellin päähenkilölle inhimillinen tietoisuus on hetken tempoileva, merkityksetön sattuma.
Mitä oli elinaikani vuorten, jokien, ikuisuuden ajan rinnalla.
Tällainen tietoisuuden painolasti on kauhea. Siitä vapauttaa vain illuusio, valhe. Tai muisto. Takla Makan ei kerro vain yhteyden puutteesta vaan myös sen löytämisestä. Vitaalisuutensa menettämässä oleva päähenkilö löytää vielä kosketuksen toiseen ihmiseen. Hän palaa kaiken elämänvoiman alkulähteelle, seksuaaliviettiin. Hän rakastelee itseään kymmeniä vuosia nuoremman naisen kanssa.
Hetken elämä kohisee, mutta lahja on kipeä. Se muistuttaa siitä, mitä kerran oli.

Onko Takla Makan ankea teos?  Kysymys on epäolennainen. Juha Seppälän teos on mitä hienointa kotimaista kaunokirjallisuutta. Sitä paitsi tiedän mihin Seppälä pyrkii. Hän koittaa sanan voimin moukaroida  inhimillisen tunteen, murheen, ekstaasin, välinpitämättömyydenkin, atomeiksi, fysiikan partikkeleiksi.  Löytääkö lukija sellaisesta surullista hurmioitumista vai outoa lohtua? En tiedä, ehkä molempia.

keskiviikko 23. heinäkuuta 2014

Vuoden lukukokemus on tässä. Ehkä.

Alessandro Baricco: Silkki. Suom. Elina Suolahti. Wsoy 1997. 114s.

Pysy siinä, haluan katsella sinua. Minä olen katsellut sinua paljon, mutta et ollut minua varten, nyt olet minua varten, älä tule lähemmäksi, ole niin hyvä, pysy siinä missä olet, meillä on kokonainen yö...

Näin alkaa eräs kaunokirjallisuuden hienoimmista rakastelukohtauksista. Se ei tapahdu kertojansa, teoksen henkilöhahmon, elämässä. Se tapahtuu hänen kuvitelmissaan. Niin sen täytyykin olla. Todellisuus ei ole yhtä kaunista kuin kaipaus, fiktiossakaan.

Puhun italialaisen Alessandro Bariccon teoksesta Silkki. Se on ensimmäinen kirja, jonka olen lukenut kolmeen kuukauteen. Vaikea ymmärtää, kuinka selvisin tuosta tauosta järjissäni, ehkä en selvinnytkään. Sen jälkeen kuitenkin janosin hyvää kaunokirjallisuutta enemmän kuin koskaan.
Luin Silkin ja maailma nyrjähti paikoiltaan.


Sisältöön. Hervé Joncour on ranskalainen kauppias 1860-luvun Ranskassa. Elämä on onnellista ja vaurasta, avioliitto mallillaan. Joncour lähtee "maailman ääriin" ostamaan silkkiperhosen munia. Maailman ääri on Japani, joka on juuri avautunut ulkomaisille kauppiaille.

Tapahtuu jotain. Hervé Joncour kohtaa teehuoneella naisen katseen.

Proosallisen sentimentaalista ja yksinkertaista, kyllä.  Onneksi Baricco kuitenkin on kirjallinen nero. Hän paljastaa sen toki jo teoksen ensimmäisellä sivulla. Nyansseja ymmärtämättömille lukijoille se valkenee viimeistään teoksen ratkaisevimmassa kohtauksessa.
Siinä juodaan teetä ja vaihdetaan muutama katse.


Kohtaus teehuoneella on kaunokirjallisen minimalismin malliesimerkki. Mitään ei tapahdu. Kaikki tapahtuu. Kun eimitään-kaikki on tapahtunut, mikään ei ole ennallaan. Tarinan päähenkilö on naisen katseen merkitsemä mies. Vai pitää ehkä sanoa: oman katseensa kahlitsema. Tietenkään hänellä ei ole vaihtoehtoa.  Hervé Joncourin on palattava Japaniin.

Alessandro Bariccon typistetyssä ja toistoa hyödyntävässä kerronnassa on hiljaista voimaa. Kaikki tunne, intensiteetti, on ladattu sanomattomaan. Silkki on kuin luonnos. Se jättää aukkoja mutta tavoittaa olennaisen.  Tulee mieleen silkille maalattava sumi-e, japanilainen tussimaalaustekniikka. Sen mestarit eivät jäljennä kohdettaan vaan pyrkivat tallentamaan kuvattavansa olemuksen muutamin siveltimen vedoin.

Tiiviydessään, täsmällisyydessään ja tarkasti ripotelluissa lyyrisissä kuvissaan Silkki muistuttaa runoa.


Italialaiskirjailijan pienoisromaanissa on selittämätöntä ja vähäeleistä traagisuutta. Sellaisista tuppaa kasvamaan kokoaan suurempia kertomuksia. Silkissä on reilut sata sivua. Siinä voisi olla viisisataa. Silkki on rakkausromaani, mutta ei millään muotoa perinteinen.Teos hahmottelee niitä aukkoja todellisuudessa, joihin ihminen ripustaa toivonsa, kaipuunsa ja intohimonsa. Se valaisee niitä pintoja, joissa ihmisen sisäinen todellisuus ja ulkoinen, yhteinen jaettu todellisuus limittyvät ja jäävät limittymättä.

Onko teoksen loppu onnellinen? Tietenkään en spoilaa. Sen sanon, että Baricco osaa myös yllättää.


tiistai 21. tammikuuta 2014

Lukuhuiput 2013


Uuden vuoden tammikuu on humahtanut huomaamatta yli puolivälin. Listasin kirjavuoden lukuhuippuni. Kas tässä. Kolmen kärki oli helppo, loppu meni hieman arpomiseksi.



1.Tommi Melender: Yhden hengen orgiat (Wsoy)
Tunnustuksellisia esseitä kirjallisuudesta ja kirjallisuuden (ja lukemisen) merkityksestä.
"Ainoa tapa elää on hukuttaa itsensä kirjallisuuteen kuin loputtomiin orgioihin."

HS:n  arvio teoksesta.

2.Hassan Blasim: Irakin Purkkajeesus (Wsoy)
Irakin Purkkajeesus vihjaa, että kärsimyksen tuolla puolen on jotain. Kun kaikkien menetykset ovat yhtä mittaamattomia ja yhtä kestämättömiä, jää viimeiseksi puolustuskeinoksi nauru. Tällä kauhun ja huumorin veitsenterävällä rajalla novellit taiteilevat. Irakin Purkkajeesus on kaunokirjallisuutta, joka sysää lukijan armotta pois mukavuusalueeltaan. Siksikin se on tärkeä teos.
"Minä sain surmani omien tulituksessa. Olimme partioimassa Yhdysvaltain joukkojen kanssa, kun kylän taloista avattiin tuli."

3.Mia Kankimäki: Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava)
Omakohtainen ja heittäytyvä tulkinta 900-luvulla eläneestä japanilaisesta hovikirjailijasta Sei Shonagonista. Tutkimusraportti, biografia, päiväkirja, aikalaiskuva - Kankimäen teos on uutta suomalaisessa matkakirjallisuudessa."Piru vie, Sei, etkö kirjoittanutkaan tosissasi? Onko kaikki ylempien käskystä suollettua valhetta?"

Tämän blogin arvio teoksesta.

4.Erkka Filander: Heräämisen valkea myrsky (Poesia)
Kadehdittavaa kielellistä hurmioitumista. Nuori ja ryöpsähtelevä ääni, jota ironian pakko ja kirjallisten konventioiden taju eivät ole vielä pilanneet. 
"Elävä aavistus lyö sinusta/ näyt alkavat oman elämänsä kuin refleksit./ Eikä mikään väijynyt heitä kuten lapsuuden yö/täynnä kirkkaita lintuja."

5.Jenni Linturi: Malmi, 1917 (Teos)
Tiivis romaani kahdesta sisaruksesta ja sisällissodan aatosta. Kielellisestikin mykistävä teos. Linturin kerronnassa ei ole mitään turhaa.
 “Ymmärräthän? Kolikossa on ehkä kaksi puolta, mutta ihmisessä niitä on satoja.”

Kunniamaininnat:
Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea (Otava)
Pertti Lassila: Ihmisten asiat (Teos)


Pari huomiota:


Tein listan vuonna 2013 julkaistuista teoksista, sillä luin paljon uutta kaunokirjallisuutta, eritoten kotimaista.
Lista näyttäisi erilaiselta, jos olisin valinnut lukuhuiput kaikista viime vuonna lukemistani kirjoista. Silloin kärkisijoista olisivat kamppailleet:

Vasili Beskov: Taigan erakot (ilm. 1993). Eriskummallinen tositarina maailmasta vetäytymisestä.
Rosa Liksom: Hytti nro 6 (ilm. 2012). Finlandia-voittaja ansaitsi kunniansa.
Jouni Hokkanen: Lävistetyt (ilm. 2012). Teos hulluudesta silpoa kehoaan.
Dean Karnazes: Ultramaratoonari (ilm. 2011). Teos juoksuhulluudesta.