Siirry pääsisältöön

Vuoden lukukokemus on tässä. Ehkä.

Alessandro Baricco: Silkki. Suom. Elina Suolahti. Wsoy 1997. 114s.

Pysy siinä, haluan katsella sinua. Minä olen katsellut sinua paljon, mutta et ollut minua varten, nyt olet minua varten, älä tule lähemmäksi, ole niin hyvä, pysy siinä missä olet, meillä on kokonainen yö...

Näin alkaa eräs kaunokirjallisuuden hienoimmista rakastelukohtauksista. Se ei tapahdu kertojansa, teoksen henkilöhahmon, elämässä. Se tapahtuu hänen kuvitelmissaan. Niin sen täytyykin olla. Todellisuus ei ole yhtä kaunista kuin kaipaus, fiktiossakaan.

Puhun italialaisen Alessandro Bariccon teoksesta Silkki. Se on ensimmäinen kirja, jonka olen lukenut kolmeen kuukauteen. Vaikea ymmärtää, kuinka selvisin tuosta tauosta järjissäni, ehkä en selvinnytkään. Sen jälkeen kuitenkin janosin hyvää kaunokirjallisuutta enemmän kuin koskaan.
Luin Silkin ja maailma nyrjähti paikoiltaan.


Sisältöön. Hervé Joncour on ranskalainen kauppias 1860-luvun Ranskassa. Elämä on onnellista ja vaurasta, avioliitto mallillaan. Joncour lähtee "maailman ääriin" ostamaan silkkiperhosen munia. Maailman ääri on Japani, joka on juuri avautunut ulkomaisille kauppiaille.

Tapahtuu jotain. Hervé Joncour kohtaa teehuoneella naisen katseen.

Proosallisen sentimentaalista ja yksinkertaista, kyllä.  Onneksi Baricco kuitenkin on kirjallinen nero. Hän paljastaa sen toki jo teoksen ensimmäisellä sivulla. Nyansseja ymmärtämättömille lukijoille se valkenee viimeistään teoksen ratkaisevimmassa kohtauksessa.
Siinä juodaan teetä ja vaihdetaan muutama katse.


Kohtaus teehuoneella on kaunokirjallisen minimalismin malliesimerkki. Mitään ei tapahdu. Kaikki tapahtuu. Kun eimitään-kaikki on tapahtunut, mikään ei ole ennallaan. Tarinan päähenkilö on naisen katseen merkitsemä mies. Vai pitää ehkä sanoa: oman katseensa kahlitsema. Tietenkään hänellä ei ole vaihtoehtoa.  Hervé Joncourin on palattava Japaniin.

Alessandro Bariccon typistetyssä ja toistoa hyödyntävässä kerronnassa on hiljaista voimaa. Kaikki tunne, intensiteetti, on ladattu sanomattomaan. Silkki on kuin luonnos. Se jättää aukkoja mutta tavoittaa olennaisen.  Tulee mieleen silkille maalattava sumi-e, japanilainen tussimaalaustekniikka. Sen mestarit eivät jäljennä kohdettaan vaan pyrkivat tallentamaan kuvattavansa olemuksen muutamin siveltimen vedoin.

Tiiviydessään, täsmällisyydessään ja tarkasti ripotelluissa lyyrisissä kuvissaan Silkki muistuttaa runoa.


Italialaiskirjailijan pienoisromaanissa on selittämätöntä ja vähäeleistä traagisuutta. Sellaisista tuppaa kasvamaan kokoaan suurempia kertomuksia. Silkissä on reilut sata sivua. Siinä voisi olla viisisataa. Silkki on rakkausromaani, mutta ei millään muotoa perinteinen.Teos hahmottelee niitä aukkoja todellisuudessa, joihin ihminen ripustaa toivonsa, kaipuunsa ja intohimonsa. Se valaisee niitä pintoja, joissa ihmisen sisäinen todellisuus ja ulkoinen, yhteinen jaettu todellisuus limittyvät ja jäävät limittymättä.

Onko teoksen loppu onnellinen? Tietenkään en spoilaa. Sen sanon, että Baricco osaa myös yllättää.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Elämä lyhyt, taide pitkä

"Välillä tuntuu jotenkin vaikealta elää", hän sanoi. "Niin." "Mutta kaikki on hyvin?"  " Kaikki on hyvin." Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat. Otava 2017. Sain juuri päätökseen Joel Haahtelan uutuusromaanin Mistä maailmat alkavat . Ensin tekee mieli sanoa tämä:  Joel Haahtela on suomalaisen nykykirjallisuuden suuri humanisti, ehkä suurin. Lukekaa Mistä maailmat alkavat niin tiedätte, mitä tarkoitan. Haahtela operoi tunnelmilla ja tunnemaailmoilla. Kerronta on hienosäikeistä, lyyristä ja äärimmilleen nyanssein viritettyä. Haahtelan tavassa kuvata ihmistä on hartautta. Hän kirjoittaa henkilöhahmoistaan aina kunnioittavasti. Heissä on hyvin harvoin mitään alhaista ja vietinomaista.  Haahtelan kirjallisessa imperiumissa ihminen on ennen kaikkea henkinen olento, enemmänkin. Ikään kuin kirjailija näkisi ihmisessä pyhyyttä, jonka tahtoo paljastaa. Onko tämä Haahtelan kirjailijuuden perimmäisin eetos? Haahtelan sympati

Haluan tarjota Haruki Murakamille oluen

  Kummallinen tunne, jossa syyllisyys ja voimakas kaipuu kietoituivat toisiinsa vaikeasti eroteltavalla tavalla. Ehkä se oli tunne, joka saattoi syntyä vain pimeässä salaisessa paikassa, jossa todellisuus ja epätodellinen sekoittuivat salakähmäisesti.  Hän koki merkillistä kaihoa tuota tunnetta kohtaan. Ihan mikä tahansa uni, mikä tahansa tunne kelpaisi. Jos näkisi vielä kerran vaikka unen, johon Shiro ilmestyisi, niin sekin kelpaisi. Hän nukahti lopulta, muttei nähnyt unia. Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet.  Tammi 2014. 330 sivua. Lempikirjailijan uuteen teokseen tarttuminen jännittää aina. Haruki Murakamin teosta Värittömän miehen vaellusvuodet olen odottanut yli vuoden. Ensimmäinen syy: Haruki Murakami on japanilaisen kirjallisuuden ykkösnimi. Toinen syy: tarinassa matkataan Suomeen.  Kolmas: kyseessä on Murakamin ensimmäinen teos, joka on käännetty suoraan japanista suomeksi. Paljastan heti. Värittömän miehen vaellusvuodet ei ollut täyskymppi, mutta