sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Helsingin kirjamessujen tärpit

Helsingin kirjamessujen 82-sivuinen katalooki kolahti postilaatikkoon torstaina. Oli sitä odotettukin. Minulle tapahtuma on vuoden toiseksi odotetuin Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivien jälkeen. Sastamalassa on tullut käytyä vuodesta 2000, ei tosin joka vuosi. Kirjamessut taisin löytää pari vuotta myöhemmin. Hesan messuja on järjestettykin vasta vuodesta 2000.

Tarjonta on ylitsepursuavaa: 13 eri ohjelmalavaa 740 ohjelmaa ja yli 1100 esiintyjää, 63 kansainvälistä kirjailijavierasta 11 eri maasta.Listalla ei ole kustantajien ja muiden näytteilleasettajien omia ohjelmanumeroita.  Niitä en ole tohtinut vielä edes katsoa.
Miten tällaisesta vyörytyksestä selviää? No. Uhmakkaasti kävin katalookin kimppuun.

Kirjamessujen nettisivulla on näppärä ominaisuus, jonka avulla voi koota oman kalenterinsa ohjelmatarjonnasta. Melkoisen väännön jälkeen sain supistettua omaan kalenteriini 35 tuosta 740 ohjelmanumerosta. Vaan sehän ei riitä. Niiden kuunteluun menisi 17 tuntia.  Toinen karsintakierros jätti listalle 15.

Eniten odotin painetussa messuohjelmassa olleen Eunsun Kimin puheenvuoroa. Pohjois-Koreasta paennut, nykyisin Soulissa asuva 27-vuotias Kim on kirjoittanut kirjan Yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä. Messujen nettiohjelmassa Kimia ei ollut. Harmi. Ehkä hänen tulonsa on peruuntunut?

Joka tapauksessa, oma tärppilistani on tässä, kiinnostavuusjärjestyksessä, viisi esitystä perjantailta, lauantailta ja sunnuntailta. Enemmän kuin yksittäiset kirjailijat tänä vuonna taitavat koukuttaa ilmöitä koskevat puheenvuorot.

Vuonna 2003 kävin kuuntelemassa mm. Åsne Seierstadia.
PERJANTAI:

18.00 Aino-lava: Suomalainen runous nyt (Nuoren voiman liitto)

15.00 Vala-lava: Norjalaiskirjailija Kim Leine puhuu teoksestaan Ikuisuusvuonon profeetat. Teos muuten sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon 2013. Minulle syksyn odotetuin käännösromaani.

17.00 Kivi-lava: Antti Tuuri puhuu suomalaisalkemisteista kertovasta romaanisarjastaan

12.00 Louhi-lava: Maailmanmatka ja maailmantuska. Voiko omalla matkustamisellaan vaikuttaa, vai kannattaako maailmatuskalla heittää vesilintua? Voiko omalla lomailullaan jopa pahentaa kohdemaansa ahdinkoa? Madventures-tyypit puhuvat.

11.30 Leino-lava: Olli Korjus kertoo teoksestaan Kuusi kuolemaantuomittua. Teos kertoo kuuden viimeisen 1918 valtiorikosoikeudenkäynneissä kuolemaan tuomitun miehen tarinat.

LAUANTAI:

Minuun koskaan eniten vaikuttanut kirjailija
Gösta Ågren kirjamessuilla 2000-luvun puolivälissä.
10.00 Aino-lava: Kirjallisuus nyt - Parnasson suuri kirjallisuuskeskustelu

15.30 Waltari-lava: Varistyttö-dekkaritrilogian kynäilleet ruotsalaiskirjailijat puhuvat.

13.00 Kullervo-lava: E-kirjan lukijat Suomessa – paneelikeskustelu

16.00 Leino-lava: Tommi Melender puhuu romaanistaan Kylmä sota

14.30  Vala-lava: Sirpa Kähkönen puhuu romaanistaan Graniittimies.

SUNNUNTAI:

16.30 Edith-lava: Finlandssvensk poesi

11.00 Edith-lava: Finlands svenska litteratur 1900-2012

12.00 Takauma-lava: Kun fakta vaihtuu fiktioon. Miten kaunokirjallinen luova prosessi eroaa tietokirjan kirjoittamisesta? Tiina Raevaara ja Kaari Utrio keskustelevat.

11.00 Takauma: Mörkö kirjailijan työpöydällä. Luovuuden esteistä ja kynnyksistä keskustelemassa Olli Jalonen ja Laura Honkasalo.

13.30 Kirjakahvila: Syntiset saarnat, Torsti Lehtinen puhuu.

tiistai 23. syyskuuta 2014

Juha Seppälä, kirjoittaisitko seuraavaksi rakkausromaanin?



Mistä minua on hoidettu? Lääkkeistä, vihasta?
Elämästä?
Kiitos, yhteiskunta, kiitti vitusti.

Juha Seppälä: Matka aurinkoon.Wsoy 2014. 259s.

Onko ilmassa jotain tendenssinomaista?
Tämä kysymys tuli ensimmäisenä mieleen saatuani käteen Juha Seppälän romaanin Matka aurinkoon. Väistämättä tulee mieleen Pertti Lassilan viime vuonna ilmestynyt loistelias teos Ihmisten asiat. Kaksi vanhenevaa miestä tutkii elämän suuria teemoja vanhan, yksinäisen naiskertojan kautta. Ydinteema on sama: eletyn elämän arvokkuus ja  merkityksellistäminen, kun elämä on loppusuoralla. Käsittelytapakin on sama sillä erotuksella että  Seppälän eksistentialismi ei jätä lukijalle ainoatakaan toivon takaporttia.

Eräs kriitikko moitti Seppälän uutta romaania siitä, että se ottaa itsensä liian vakavasti. Ehkä niin. Teosta lukiessani tuntui välillä, että lukee kaunokirjalliseen muotoon puettua pamflettia. Romaanin henkilöhahmot edustavat enemmän yhteiskunnallisia ilmiöitä kuin itseään.

Heitä voi luonnehtia yhdellä sanalla: voimattomuus. Tämän voimattomuuden lähteet ovat enemmän ulkoisia kuin sisäisiä. Elämä ei ole muuta kuin valitsemista markkinoiden tarjoamien vaihtoehtojen väliltä. Ihmiset ovat teknologian alistamisen kohteita vailla mahdollisuuksia ohjata kehityksen suuntaa. Maanisimman ryöpytyksen kohteeksi joutuu yhteiskunnan suhtautuminen vanhuuteen.
Minkälainen olisi YK:n peruskirjan mukainen, arvokas ja humaani tapa käsitellä vanhusmassoja, miten siivota eläimellisyyden vastenmieliset, viimeiset asteet, vanheneminen ja kuolema, lopullisesti silmistä?
Ja sitten, kituva keskiluokka:
Moderni oli marssia vankilaan, aloimme olla perillä. Keskiluokka oli heikommilla kuin menneinä vuosikymmeninä: sill oli iPad ja hdtv, ei Jumalaa, ei ainuttakaan hyödytöntä aatetta, isänmaata eikä usein perhettäkään --. 
 Keskiluokan kuoltua ei ollut luokkia, vain manipuloitavia kansanjoukkoja. Poliittisesti välinpitämättömät ovat vaarallisimpia, ja niitä on paljon.
No joo. Onhan näitä teemoja käsitelty kaunokirjallisuudessakin väsyksiin asti. Kukaan ei vain tee sitä yhtä paatoksellisesti kuin Seppälä. Kylmäävintä tarinassa on päähenkilö Irman ihmisviha. Tarinassa ei ole pelastavaa oljenkortta, ei rakkautta.  Henkilöhahmot ravistelee umpiostaan vain satunnainen, eläimellinen himo. Päähenkilöllä on tuskin sitäkään.
En halunnut hoivata sinua, en ketään. Minä en ole hoivaihminen. Ei kuolemasi minua kuluttanut, vaan kauan kestänyt elämäsi. Julmimmalta sentään säästyimme; rakkautta ei ollut.
- Osaathan sinä kuolla, hän sanoi miehelleen.
Heikki avasi silmänsä ja nyökkäsi. Ne olivat hänen viimeiset sanansa miehelle.-- Hän ei tuntenut vihaa. Ei mitään.
Matka aurinkoon ei vain ruoski. Se myös kysyy. Näin, ehkä:  kuinka ja mille pohjalle rakentaa elämästä inhimillisesti merkityksellinen tarina, kun ihminen on markkinavoimien räsynukke tai kuten tarinan Aapo, "life style -markkinoinnin kävelevä uhri ja toimeenpano" .
Tarinan päähenkilö, kahdeksankymppinen Irma, on paljonpuhuvasti elämänkertatutkija. Hänen yrityksensä koostaa omaa elämäkertaansa on allegorinen ja surullinen. Se tapahtuu liian myöhään. On vain sirpaleita ja fragmentteja vailla periaatetta, kantavaa ajatusta, vailla ihanteita. Jos jokin keskiö Seppälän ihmisistä löytyy niin halu. Se on halua merkityksellistämiseen ja kaipuuta arvon tunnistamiseen.  Matka aurinkoon osoittaa molempien vaativuuden.
"Totuus jokaisesta" olisi maailman myydyin kirja, lyömättämin stedy seller, mikään maailmassa ei kiinnostaisi ketään enempää. Totuus on yksinäisyyden, tyhjyyden, alennuksen, heikkouden, epätoivon positio, sisimmän ytimen paljastamista.
 Ja:
Sen tiedän, että lukemisen arvoista olisi vain se, mitä kukaan ei pääsisi lukemaan, tosi, hävetty ja vaiettu, se minkä jokainen meistä haluaa salata. Ehkä minä olen saanut tarpeekseni todentuntuisuuden imperatiivista; -- Joe en tavoittelekaan sitä, jos en halua olla uskottava. Jos haluan olla minä.
Matka aurinkoon oli listallani syksyn odotetuimpia romaaneja. Pidinkö siitä?  Niin. Pidinkö?





sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Haluan tarjota Haruki Murakamille oluen




 Kummallinen tunne, jossa syyllisyys ja voimakas kaipuu kietoituivat toisiinsa vaikeasti eroteltavalla tavalla. Ehkä se oli tunne, joka saattoi syntyä vain pimeässä salaisessa paikassa, jossa todellisuus ja epätodellinen sekoittuivat salakähmäisesti.  Hän koki merkillistä kaihoa tuota tunnetta kohtaan. Ihan mikä tahansa uni, mikä tahansa tunne kelpaisi. Jos näkisi vielä kerran vaikka unen, johon Shiro ilmestyisi, niin sekin kelpaisi. Hän nukahti lopulta, muttei nähnyt unia.

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet. 
Tammi 2014. 330 sivua.


Lempikirjailijan uuteen teokseen tarttuminen jännittää aina. Haruki Murakamin teosta Värittömän miehen vaellusvuodet olen odottanut yli vuoden. Ensimmäinen syy: Haruki Murakami on japanilaisen kirjallisuuden ykkösnimi. Toinen syy: tarinassa matkataan Suomeen.  Kolmas: kyseessä on Murakamin ensimmäinen teos, joka on käännetty suoraan japanista suomeksi.

Paljastan heti. Värittömän miehen vaellusvuodet ei ollut täyskymppi, mutta ei vähäisessä määrin pettymyskään. Myös Raisa Porrasmaan käännöstyö on moitteetonta.

Murakami liikuttelee teoksessa tuttuja palikoita. Tallella ovat kirjailijan suosikkiteemat, yksinäisyys, vieraantuneisuus, syyllisyys ja etsintä. Kuten aina, Murakamin melankolia on skarppia ja analyyttistä. Sen sijaan hänen tarinoidensa merkittävin vetovoima uupuu - todellisuuden outojen pohjavirtojen taju. Surrealismi välähtää vain kirjan sivujuonteessa. Tämän sivujuonteen henkilöhahmo on (harmillisesti) kiinnostavampi kuin teoksen päähenkilö.

Tarinassa päähenkilö Tsukuru Tazaki tekee tiliä menneisyytensä kanssa. Neljä ystävää ovat hylänneet Tazakin syytä kertomatta. Ystävien menettäminen on langettanut vuosikymmenten mittaisen varjon hänen elämäänsä ja persoonaansa. Tazaki lähtee Suomeen etsimään totuutta. Hän uskoo, että vain se vapauttaa hänet.
Tazakin tarinaa  lukee kuin vähitellen valottuvaa salaisuutta.

Olen pohtinut monesti, mikä Murakamin kerronnasta tekee niin vangitsevaa. Tätä kirjailijan ominaislaatua on vaikea selittää. Ehkä se johtuu siitä, että Murakamin henkilöhahmojen mieli tulee todella, todella lähelle lukijaa. Tsukuru Tazakiinkin  on valtavan helppo samastua. Kirjailija avaa henkilöhahmonsa ymmärtävällä ja emotionaalisesti ymmärrettävällä tavalla.

Murakamin Suomi-kuvalla on turha herkutella. Se on laiha. Kirjailija ei sano Suomesta juuri mitään kiinnostavaa. Jos Murakamin Suomi-mietteet kiinnostavat, kannattaa kaivaa käsiin Suomen Kuvalehden numero 34/2014, jossa on Porrasmaan kirjoittama Murakami-haastattelu.
Vielä parempi on etsiä käsiin Japan Airlinesin asiakaslehti Agora viime vuodelta. Siinä Haruki Murakami avautuu Suomen-matkastaan. Voitteko kuvitella kulttikirjailijan kävelemässä kaikessa rauhassa Hämeenlinnan torilla ihmettelemässä väenvähyyttä ja katselemassa lokkeja Helsingin kalasatamassa? (Minä en.)
No, joka tapauksessa. Murakami kertoo muun muassa käyneensä  Helsingissä Aki Kaurismäen omistamassa Kafe Moskovassa. Kirjailija halusi oluen. Kukaan ei tullut sitä hänelle tarjoilemaan. Hän tutkaili baarin neuvostohenkisen kolkkoa miljöötä ja intensiiviseen keskusteluun uppoutunutta pariskuntaa. Sitten hän poistui, kummastuneena ja kuivin suin.

Kerrotaan siinä artikkelissa toki paljon muutakin, kuten se kuinka Murakami kävi Ainolassa ja ihmetteli, miksi Sibeliuksella ei ollut varaa kunnon pianoon.
 






perjantai 12. syyskuuta 2014

Romantikko rakastuu eksotiikkaan

Pico Iyer: The Lady And the Monk.
Four seasons in Kyoto, 338 s.


Pico Iyerin kirjassa The Lady and The Monk oli yksi lause, jonka ääreen oli pysähdyttävä. Tämä:

 "The whole idea of a teacher," "he said, blue hawk eyes flashing, "is to present a reflective mirror. Not a blank surface, really, but a screen, on which you have to confront yourself".

Tästä on kyse teoksen rakkaustarinassa. Suojattua kotielämää viettävä perheellinen nainen Sachiko rakastuu englantilaiseen matkakirjailijaan. Pico Iyer on Sachikon toteutumattomien toiveiden ja unelmien peili. Hänen kauttaan Sachiko alkaa näkemään oman elämänsä rajat ja roolit. Senkin, että ne on mahdollista ylittää.
Myös Sachiko on peili. Tosin ei sellainen peili, josta Pico Iyer näkee itsensä. Sachikosta heijastuu  kaikki se, mikä japanilaisuudessa on Iyerille eksoottista ja käsittämätöntä.

Kirjassa on muitakin kohtia, joiden äärellä oli vetäistävä henkeä. Liian monta tässä arviossa käsiteltäväksi, itse asiassa. The Lady and The Monk on huikaiseva matkakirja. Sellaisen siitä tekee kieli. Pico Iyer on romantikko parhaasta päästä. Lyyrisempää matkakirjaa kuin The Lady and The Monk en ole koskaan lukenut.
Ehkä tämä on kirjan ansio. Iyer näyttää, kuinka hienovireisen ja mutkikkaan kudelman intuitiivinen mieli voi luoda todellisuudesta.

The Lady and The Monk kuvaa paljon Ieyrin tapaamisia ja keskusteluja Sachikon kanssa. Luetaan runoja, vaelletaan kaduilla, aterioidaan, keskustellaan sanojen merkityksistä. Heidän tapansa katsoa ja ymmärtää maailmaa ovat perustaltaan erilaiset. Yhteistä kieltäkään ei oikein ole.

Oikeastaan tarina ei kerro rakkaudesta lainkaan, pikemminkin toiseudesta. Sachiko ja tarinan kertoja eivät ole rakastuneet niinkään toisiinsa kuin toiseuteen. Sachiko on sivistynyt ja lukenut, mutta viaton ja maailmaa näkemätön. Iyer on maailmanmatkaaja. Hän kirjoittaa näin:
Everyone falls in love with what he cannot begin to understand.
Iyer tietää jo kirjan alussa, että Japanissa hän on aina ulkopuolinen. Samalla maassa on tuttuutta.
Japan, besides, seemed the ideal site for such an exercise in solitude, not only because its polished courtesies kept the foreigner out as surely as its closed doors, but also because its social forms were as unfathomable to me, and as alien, as the woods round Walden Pond.
***
From afar, Japan felt like an unackknowledged home.

Pico Iyer tavoittaa kirjassaan monia kulttuurisia erityispiirteitä. Yksi niistä on äärimmilleen hygienisoitu ja harmonisoitu Japani, joka hioo särmät ja pyyhkäisee maton alle kaiken lian ja epätoivotun. Sen yhteiskunnallisiin  seurauksiin Iyer vain viittaa. Maata tuntevien huomio on kuitenkin helppo allekirjoittaa.
It was a shock to enter a stage where tempers were lost, things went wrong, the surface snapped. And if even I felt this, after only ten weeks in Japan, how much more unnerved must a Japanese be, suddenly propelled out of his cozy home and into a world of disruption and threat. Mother Japan prepared its children only, and ideally, for Japan.
Loppuun tärkeä toteamus. The Lady and The Monk on läpeensä romantisoitu kuvaus Japanista ja sijoittuu 80-luvulle. Iyerin kuvaamaa Japania enää ole, mm. naisen roolit ovat muuttuneet.

Kaikki matkustamisesta

Anneli Vainio: Eksyvä löytää. Matkustamisen ja matkallaolon tärkeydestä. Kirjapaja 2014. 212s.


Ystävät ja työ, tuttu maisema ja päivittäin toistuvat rutiinit luovat kehykset, joissa voimme elää mukavasti ja mitään kyseenalaistamatta. Kysymys on ennen kaikkea siitä, että meitä itseämme ei kyseenalaisteta.

Anneli Vainio pyrkii kirjassaan Eksyvä löytää sanomaan kaiken olennaisen matkustamisesta. Ei siinä mitään. Hän tekee sen melko hyvin. Tosin matkustamisen filosofiansa pureskelleille ja sisäistäneille Vainion kirja ei tarjoa kovin montaa uutta ajatusta. Suurempi harmi on se, ettei noiden ajatusten joukossa ole montaa sellaista, joista voisi olla edes eri mieltä, närkästyä. Nyökkäilemään kirja kyllä saa. Noin minäkin ajattelen! Juuri noin!

Vainion tyyli on pikemminkin esittelevä ja pohtimaan herättelevä kuin kriittinen. Kahta hän sivaltaa ja senkin tekee lempeästi.Toinen on vapaasta nomadielämästä kirjoja kirjoittanut Päivi Kannisto. Hänen vapaan elämän filosofiaansa Vainio ei niele. Ymmärrystä ei heltiä nykyajan seikkailuteollisuudellekaan ja ylenmääräisille omien rajojen koettelulle ja suorituspakolle. Äärimmäiset matkustamisen muodot ovat hyvinvoivien ihmisten keinoja paeta rutiineja, turvallisuutta ja liian säädeltyä elämään, Vainio kirjoittaa.Tähän kastiin hän lukee muun muassa vuorikiipeilijät.
Hieman yksioikoisesti Vainio mielestäni ajattelee.

Vainio tarjoilee sanottavansa omien matkamuistojensa ryydittämänä. Hän siteeraa paljon eikä aivan joutavia ajattelijoita. Taiten valittuja ovat myös Vainion esittelemät historian tunnetut ja vähemmän tunnetut matkantekijät. Moni oli minulle uusi tuttavuus, kiinnostavin ehkä ranskalainen oopperalaulaja, anarkisti ja itämaisten uskontojen tuntija Alexandra David-Neel. Neel vaikutti sellaisiin tyyppeihin kuten Jack Kerouac ja Allen Ginsberg.

Yksi ajatus kirjassa kolahti yli muiden. Jo sen vuoksi teos kannatti lukea. Tosin ajatus ei ole Vainion lainkaan. Se on matkakirjallisuusguru Alain de Bottonin teoksesta The Art Of Travel. Vainion kirjasta se löytyy sivulta 177.
Se on tämä: Kauneudella tai kauneuden kokemisella on muukin kuin esteettinen merkitystaso. Sillä voi olla myös moraalinen ulottuvuus. Se liittyy taiteen tai maiseman herättämään ylevöitymisen tunteeseen. Vanaveteen voi liittää sellaisia sanoja kuin nöyrtyminen, oivaltaminen ja suhteellistaminen.