Siirry pääsisältöön

Haluan tarjota Haruki Murakamille oluen




 Kummallinen tunne, jossa syyllisyys ja voimakas kaipuu kietoituivat toisiinsa vaikeasti eroteltavalla tavalla. Ehkä se oli tunne, joka saattoi syntyä vain pimeässä salaisessa paikassa, jossa todellisuus ja epätodellinen sekoittuivat salakähmäisesti.  Hän koki merkillistä kaihoa tuota tunnetta kohtaan. Ihan mikä tahansa uni, mikä tahansa tunne kelpaisi. Jos näkisi vielä kerran vaikka unen, johon Shiro ilmestyisi, niin sekin kelpaisi. Hän nukahti lopulta, muttei nähnyt unia.

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet. 
Tammi 2014. 330 sivua.


Lempikirjailijan uuteen teokseen tarttuminen jännittää aina. Haruki Murakamin teosta Värittömän miehen vaellusvuodet olen odottanut yli vuoden. Ensimmäinen syy: Haruki Murakami on japanilaisen kirjallisuuden ykkösnimi. Toinen syy: tarinassa matkataan Suomeen.  Kolmas: kyseessä on Murakamin ensimmäinen teos, joka on käännetty suoraan japanista suomeksi.

Paljastan heti. Värittömän miehen vaellusvuodet ei ollut täyskymppi, mutta ei vähäisessä määrin pettymyskään. Myös Raisa Porrasmaan käännöstyö on moitteetonta.

Murakami liikuttelee teoksessa tuttuja palikoita. Tallella ovat kirjailijan suosikkiteemat, yksinäisyys, vieraantuneisuus, syyllisyys ja etsintä. Kuten aina, Murakamin melankolia on skarppia ja analyyttistä. Sen sijaan hänen tarinoidensa merkittävin vetovoima uupuu - todellisuuden outojen pohjavirtojen taju. Surrealismi välähtää vain kirjan sivujuonteessa. Tämän sivujuonteen henkilöhahmo on (harmillisesti) kiinnostavampi kuin teoksen päähenkilö.

Tarinassa päähenkilö Tsukuru Tazaki tekee tiliä menneisyytensä kanssa. Neljä ystävää ovat hylänneet Tazakin syytä kertomatta. Ystävien menettäminen on langettanut vuosikymmenten mittaisen varjon hänen elämäänsä ja persoonaansa. Tazaki lähtee Suomeen etsimään totuutta. Hän uskoo, että vain se vapauttaa hänet.
Tazakin tarinaa  lukee kuin vähitellen valottuvaa salaisuutta.

Olen pohtinut monesti, mikä Murakamin kerronnasta tekee niin vangitsevaa. Tätä kirjailijan ominaislaatua on vaikea selittää. Ehkä se johtuu siitä, että Murakamin henkilöhahmojen mieli tulee todella, todella lähelle lukijaa. Tsukuru Tazakiinkin  on valtavan helppo samastua. Kirjailija avaa henkilöhahmonsa ymmärtävällä ja emotionaalisesti ymmärrettävällä tavalla.

Murakamin Suomi-kuvalla on turha herkutella. Se on laiha. Kirjailija ei sano Suomesta juuri mitään kiinnostavaa. Jos Murakamin Suomi-mietteet kiinnostavat, kannattaa kaivaa käsiin Suomen Kuvalehden numero 34/2014, jossa on Porrasmaan kirjoittama Murakami-haastattelu.
Vielä parempi on etsiä käsiin Japan Airlinesin asiakaslehti Agora viime vuodelta. Siinä Haruki Murakami avautuu Suomen-matkastaan. Voitteko kuvitella kulttikirjailijan kävelemässä kaikessa rauhassa Hämeenlinnan torilla ihmettelemässä väenvähyyttä ja katselemassa lokkeja Helsingin kalasatamassa? (Minä en.)
No, joka tapauksessa. Murakami kertoo muun muassa käyneensä  Helsingissä Aki Kaurismäen omistamassa Kafe Moskovassa. Kirjailija halusi oluen. Kukaan ei tullut sitä hänelle tarjoilemaan. Hän tutkaili baarin neuvostohenkisen kolkkoa miljöötä ja intensiiviseen keskusteluun uppoutunutta pariskuntaa. Sitten hän poistui, kummastuneena ja kuivin suin.

Kerrotaan siinä artikkelissa toki paljon muutakin, kuten se kuinka Murakami kävi Ainolassa ja ihmetteli, miksi Sibeliuksella ei ollut varaa kunnon pianoon.
 






Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tosielämä on tarua ihmeempää

Christer Boucht: Onnea etsimässä. Punaisesta Karjalasta Kaukoitään. Kirjayhtymä 1973. 306 s. Stalinin lahja Karjalan suomensukuisille rakentajille (kuten monille muillekin) oli nääntymiskuolema jollain Siperian tai Keski-Aasian pakkotyömaalla ja nimetön joukkohauta, tai hyvällä tuurilla armeliaasti oitis kuula kalloon. Niin kävi isosedälleni ja niin oli vähällä käydä Christer Bouchtin teoksen Onnea etsimässä henkilöille. Suomalaisten kokemuksista Stalinin vainoissa on kirjoitettu jonkin verran kirjoja, vähän kuitenkin  amerikansuomalaisten näkökulmasta. Siksi en epäröinyt, kun tämä opus tuli vastaan Helsingin viimesyksyisillä kirjamessuilla. Teos kertoo Kanadan Vancouverista Petroskoihin muuttaneen Strengin pariskunnan tarinan. Myös Strengit saivat liikkeelle lama ja amerikansuomalaisten parissa levinnyt puna-aate. Kaikkiaan kuutisentuhatta suomalaista lähti Neuvostoliittoon sosialistisen unelman perässä.  Vaikka idealismi uudessa maassa karisi kaikilta siirtolaisilt

Elämä lyhyt, taide pitkä

"Välillä tuntuu jotenkin vaikealta elää", hän sanoi. "Niin." "Mutta kaikki on hyvin?"  " Kaikki on hyvin." Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat. Otava 2017. Sain juuri päätökseen Joel Haahtelan uutuusromaanin Mistä maailmat alkavat . Ensin tekee mieli sanoa tämä:  Joel Haahtela on suomalaisen nykykirjallisuuden suuri humanisti, ehkä suurin. Lukekaa Mistä maailmat alkavat niin tiedätte, mitä tarkoitan. Haahtela operoi tunnelmilla ja tunnemaailmoilla. Kerronta on hienosäikeistä, lyyristä ja äärimmilleen nyanssein viritettyä. Haahtelan tavassa kuvata ihmistä on hartautta. Hän kirjoittaa henkilöhahmoistaan aina kunnioittavasti. Heissä on hyvin harvoin mitään alhaista ja vietinomaista.  Haahtelan kirjallisessa imperiumissa ihminen on ennen kaikkea henkinen olento, enemmänkin. Ikään kuin kirjailija näkisi ihmisessä pyhyyttä, jonka tahtoo paljastaa. Onko tämä Haahtelan kirjailijuuden perimmäisin eetos? Haahtelan sympati