lauantai 20. joulukuuta 2014

Mihin kulutin aikani v. 2014?

Vuositilaston laatimisen aika. Tämän jälkeen ei taas tarvitse ihmetellä, mihin palkka ja vapaa-aika hupenevat. Resistance is futile.

Ostin v. 2014  25 painettua ja 12 sähköistä kirjaa. (Painetuista kirjoista kuusi Adlibriksestä, kahdeksan Amazonilta,  noin viisi eBaystä ja muutama suomenkielinen teos antikvariaateista). Kaiken kaikkiaan luin n. 80 teosta. Tämä oli poikkeusvuosi kahdestakin syystä. Ensiksi, valtaosa oli kaunokirjallisuutta. Toiseksi pidin kolmen kuukauden täydellisen lukutauon (olin matkoilla).

Kävin katsomassa v. 2014 noin 25 näytelmää/teatteriesitystä. Elokuvissa kävin kolme kertaa. Kotisohvalla elokuvia katsoin 16 kpl. Katsomistani leffoista paras oli suomalaisleffa Autolla Nepaliin.

Ostin  v. 2014 n. 25 cd-levyä, joista iso osa japanilaista iskelmää, metallia ja psykedeliaa. Kuuntelin Spotifyn kautta musiikkia 41,300 minuuttia (688 tuntia), eli noin pari tuntia/pv. Spotify-musa jakautui musagenreittäin näin:



Vuoden kuunnelluin levyni on Spotifyn tilastojen mukaan israelilaisen metalliyhtyeen Orphaned Landin All Is One ja vuoden kuunnelluin kappale Let The Truce Be Known (kyseiseltä levyltä).
Tätä biisiä tuli loopattua Spotifyn mukaan eniten v. 2014. Orphaned Land: Let The Truce Be Known.




perjantai 5. joulukuuta 2014

Huumorin ja väkivallan veitsenterällä


 
Yoshihiro Tatsumi: Good-bye and other stories. (Drawn And Quartely 2012. 202s.)

Yoshihiro Tatsumi: The Push Man and other stories
(Drawn And Quartely 2012. 204s.)

Jos blogillani olisi lukijoita, niin pahoittelisin, että jaarittelen taas japanilaisesta kirjallisuudesta. Tai tällä kertaa sarjakuvasta, itse asiassa. Vaan ei ole vaihtoehtoja. Kukaan ei kuvaa urbaanin elämän ahtaisiin nurkkiin ajettuja ihmisiä osuvammin kuin  japanilaisen sarjakuvan suurimpiin nimiin lukeutuva Yoshihiro Tatsumi.

Tatsumin henkilöhahmot ovat lähes kaikki raskasta ja aliarvostettua työtä tekeviä miehiä. He ovat väliinputoajia, sivullisia ja aina yksinäisiä, aina alistettuja ja osaansa pakotettuja.  Tarinat paljastavat heidän yksityisen, salatun ja usein pimeän tai häpeällisen puolensa.

Yoshihiro Tatsumin kertomukset muistuttavat parhaita kaunokirjallisuuden novelleja. Ne ovat kulmikkaita, illuusiottomia, älykkäitä ja täynnä lukijan oivalluskykyyn nojaavia nyansseja ja ristiriitoja. Mikä tärkeintä, ne jäävät mielen pohjalle pitkäksi aikaa.

Good-bye sisältää yhdeksän tarinaa ja The Push Man viisitoista. Jos pitäisi suositella näistä toista, valintani kallistuu The Push Maniin. Näissä tarinoissa Tatsumin ominaislaatu pääsee parhaiten esille. Good-Byen tarinat ovat pidempiä ja monitulkintaisempia. (Hiroshiman tuhosta kertovan avaustarinan Hell täytyy muuten olla sarjakuvahistorian parhaita pieniä moraalitutkielmia).

Tatsumin sarjakuvia lukee lähes varpaillaan, sillä milloin tahansa tarinoiden näennäisen tyyni pinta rikkoutuu. Tukahdutettu ja patoutunut ryöpsähtää esiin absurdilla, usein tuhoavalla tavalla.
 Esimerkiksi näin: Petetyksi tullut mies ostaa piranhoja lemmikikseen ja survoo katalan ja tunteettoman vaimonsa käden akvaarioon.

Tarinat pelaavat tämänkaltaisilla murtumakohdilla. Usein huumorin, väkivallan ja yllätyksellisyyden veitsenterä leikkaa terävästi ja niin nopeasti, että lukija ei tiedä, pitäisikö ensin hämmentyä, huvittua vai kauhistua.


Vaikka Tatsumin tarinoilla on usein tuhoisa loppu, henkilöhahmot eivät ole pahoja. He ovat kohtalon kolhimia, väärin ymmärrettyjä ja heidät kuvataan useimmiten siten, että lukijalle jää vain sääli tai sympatia. Tämä siksi, ettei Tatsumi tutki pahuutta. Hänen tarinansa pohtivat vaihtoehdottomuutta, ihmisen haavoittuvuutta ja modernin elämän järjettömyyttä.



tiistai 2. joulukuuta 2014

This right ear of yours, it's my ear...

Hyvät blogin lukijat. Olen päättänyt vähentää kirjojen lukemista ja hankkia elämän.

Ha. No ei sentään.


Eikä tässä ole Kindle-kirjat.


Kas tässä, syksyn hankintoja. Huolellisesti valittu otos japanilaisia klassikkoja, lisäksi jokunen tiiliskivi laatusarjakuvaa ja nivaska palkittua nykykirjallisuutta. Oi. Silmiä hivelee mutta lompakko itkee vieläkin.
Melkein minäkin. On amatöörimäistä kuvailla kaunokirjallisen teoksen aiheuttamia tunnereaktioita, mutta nyt olen sillä tuulella.

Mistä tahansa pinon kirjasta voisi jaaritella pitkään, kuten Juniricho Tanizakin The Key ja Yoko Ogawan Hotel Iris oudoista vallankäyttökuvioista. Tai voisin pähkiä, miksi Natsume Soseki vaikutti japanilaiseen kirjallisuuteen aikanaan niin paljon. Tai jos todella, todella olisin reilu niin kumartaisin syvään Yoko Ogawan muistinsa menettäneestä vanhasta professorista kertovalle The Housekeeper And The Professor  -teokselle, joka saa epäilemään, että kaunokirjallisuuttakin lohduttavampaa ja kauniimpaa on matematiikka.
 Mutta ei.

Graafikolla on välähtänyt.
Päällimmäisenä on mielessä  Japanissa arvostetun kirjallisuuspalkinnon napannut Nobuko Takagin teos Translucent Tree. Lukijan mielentilasta ja kokemusmaailmasta riippuen tätä elokuvaksikin päätynyttä romaania voi luonnehtia kolmella tavalla.
(a) rakkaustarina, joka saa kyyneleet silmiin
(b) sentimentaalinen, epärealistinen, ei-samastuttava romaani
(c) varoittava ja opettavainen kertomus siitä, miten intohimo voi tuhota ihmisen

Tässä blogikirjoitelmassa sovelletaan ensin mainittua tulkintakehikkoa, koska toinen ei ole oikeutettu ja kolmas on liian tosi.

En vaivaudu kätkemään sitä tosiseikkaa, että käytän kaunokirjallisuutta omiin tarkoitusperiini ja etsin lauseita, jotka valavat uskoa kielellistetyn todellisuuden voimaan. En siis vaivaudu naamioimaan tätäkään kirjoitelmaa arvioksi vaan blogini sankan lukijajoukon viihdykkeeksi poimin Takagin romaanista pari sen eetosta valottavaa otosta. Tiedättehän, asioita joiden edessä on nöyrryttävä aina uudestaan...rakkaus, kuolema, jne.

Then I explode in desire. It's only natural. But then I'm overcome with sadness that I can't fulfill it. I'm sad because your body is not here with me. Then I panic thinking about it all disappearing.
***
All life ends in death. This is the first rule of fate. The second rule is that life strives desperately to continue despite the fact that death is a given.

Eivät nuo toki niin maata mullistavia lauseita olleet. Eivät edes suomenkielisiä. On parempikin syy lukea Nobuko Takagin romaani. Väitin taannoin, että eräs kaunokirjallisuuden hienoimmista rakastelukohtauksista on Alessandro Bariccon romaanissa Silkki. Höpsis. Hienoin kohtaus on tässä romaanissa.  En siteeraa. Lukekaa kirja.