sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Hyvyys, totuus ja kauneus


 Me emme ole täällä viihtymässä ja oleilemassa. Me olemme täällä kehittyäksemme paremmiksi ihmisiksi, jotta seuraava sukupolvi voisi kehittyä vielä paremmaksi. Juuri tällaista näkökulmaa nykykulttuuri välttelee viimeiseen asti.
Meitä ikään kuin painostetaan henkiseen ja hengelliseen laiskuuteen.
 ***
Hyvä elämä on alkanut tarkoittaa vaivatonta elämää, jossa hyvä tulee rennosti puuhailemalla. Voi niitä nuoria, jotka nielevät tämän mediavalheessa kimmeltävän täkyn.-- Vaivannäköön sitoutuminen on moraalisen heräämisen alku, ja se tapahtuu jo lapsuudessa. Joka ei töitä tee, sen ei syömänkään pidä.

Jari  Ehrnroth: Toivon tarkoitus. Kirjapaja 2014.

En ole varma, onko Jari Ehrnroothin viime vuoden lopulla ilmestynyt teos Toivon tarkoitus saanut kaikkea ansaitsemaansa huomiota. Yhtä tuikeaa moraalifilosofista ruoskintaa ei Suomessa ole nähty. Lukijasta riippuen kirjan parissa joko viihtyy, syyllistyy, huvittuu tai kauhistuu.

Ehrnrooth mielestä ei riitä, että ihminen tavoittelee hyvinvointia ja onnellisuutta. On pyrittävä yksilöllisiä tavoitteita suurempaan päämäärään: parempaan ihmisyyteen. Ehrnrooth listaa sen korkeimmiksi tasoiksi hyvyyden, totuuden ja kauneuden. Kulttuurievoluutio etenee, kun ihmiset tavoittelevat näitä asioita.  Jos hyvyyden, totuuden ja kauneuden tavoittelu unohtuu, kulttuuri taantuu.
Ehrnrooth mielestä viihtyminen, oleilu ja hyvinvointi eivät riitä. Hän haluaa ruoskia ihmiset tekemään töitä itsensä kanssa. Jos ihmiset unohtavat itsensä vain oleilemaan hyvinvointivaltioon, edessä on historian loppu ja ihmiskunnan tuho.

Aivan. Millaisia sanoja! Idealisessa suuruudessaan ne ovat yhtä kauniita kuin kauhistuttaviakin. Kaiken lisäksi ne osuvat suoraan perunalastupussin ja kaukosäätimen välissä kököttävän lukijan sydämeen. Moite on suorasukainen. Sinä siinä, henkinen vätys! Olet ajamassa länsimaista kulttuuria rappioon laiskanpulskealla tyytyväisyydelläsi.

Ehrnrooth ei  opeta, kuinka tulee elää ja ponnistella. Hän on puhdas moraalifilosofi, joka pyrkii tahkomaan teoriaa. Hänen visionsa toivosta ja Jumalasta kulkevat niin korkeissa sfääreissä, että lukija on vaarassa joko vieraantua tekstistä tai vetäytyä ironian linnakkeeseen. Se on harmi. Vähemmällä paasaamisella teos olisi lukijaystävällisempi.

Kirjailijan tinkimättömyyttä täytyy toki ihailla. Ehrnrooth on kirkasotsainen moralisti ja kilvoittelija, joka haaveilee uudesta ihmisyyden kehitysvaiheesta. Tällaiset puhtaat utoopikot ovat nykyään harvassa. Hän edustaa samaa ankaruuden koulukuntaa kuin esimerkiksi Antti Nylén paitsi että Ehrnrooth on paljon ankarampi, paljon ehdottomampi.
Filosofi on julkisuudessa kertonut viettävänsä askeettista ja kurinalaista elämää. On varmasti sietämätöntä olla kirkasotsainen kilvoittelija meidän muiden, laiskanpulskeiden hedonistien maailmassa. Hänenkaltaisilleen lienee vain kaksi vaihtoehtoa. On tehtävä kompromissi maailman kanssa ja siedettävä päivästä toiseen sen epätäydellisyytta tai vetäydyttävä omiin oloihinsa.

Toivon tarkoitus -kirjassa kiinnostavinta on mitä Ehrnrooth lausuu kulttuurista ja taiteista. Hän sälyttää niille melkoisen moraalisen tehtävän. Tähn tapaan:
Kulttuuri voi ylläpitää toivoa paremmasta ihmisyydestä tai se voi antaa periksi ja luopua jalostumisen haasteesta.
**
Kulttuuribarbariaa ei kukisteta sen omin asein massakulutuksen areeenoilla vaan päinvastoin eristäytymällä ja vaalimalla sitä, mitä barbaria ei koskaan voi tuotteistaa, koska se ei myy.
**
On luonnollista, että vapaat ihmiset haluavat viihtyä ilman paineita ja saada kirjallisuudesta sen mitä heidän mielensä tekee. Eivät he etsi teoksen ja lukijan välisen dialogin syvenemistä perimmäisten arvojen ja elämänfilosofian tasolle. He haluavat vain tyydyttää tunnetarpeensa ja arvostavat teoksia, jotka täyttävät tehtävänsä.
**
Rikos, porno, romantiikka.  Väkivalta, seksi rakkaus. Tämä kolminaisuus on lyhyt yhteenveto tunnetarpeita palvelevasta tarinakulttuurista.

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Kirjamessut 2015, osa 2

Kirjamessut, osa 2.

Niinistö ja Donner puhuvat.

Tekoheppien, pumpattavien lampaiden, keinovaginoiden jne. ero kirjamessujen myyntituotteisiin on marginaalinen, sillä täältäkin on tultu hakemaan  tyydytystä salaperäiseen nälkään, täyttymystä syysiltoihin loimuavan takkatulen  ja teurastaljan lisäkkeeksi.--- Tietenkin on myös saavuttu, mutta vain ikään kuin sattumalta, bongaamaan ohi lipuvia alan julkkiksia ja käytäviä kuluttavia silmäätekeviä - jakaako nimikirjoituksia Jari Tervo vai Ron Jeremy, sillä ei juurikaan eroa.
-- Jostain kantaa Panu Rajalan ääni hänen kertoessaan itsensä kanssa miltei yhtä kehnosta kirjailijasta, juhlavuottaan viettävästä Mika Waltarista.

Näin maalailee Ville-Juhani Sutinen kirjamessujen tarjontaa David Foster Wallacea käsittelevässä esseessään (teoksessa Mitä David Foster Wallace tarkoittaa). Tänäkin vuonna messuilla oli puhumassa Panu Rajala ja vietetään suomalaisen merkkihenkilön juhlavuotta. Kyseessa on tietenkin I.K. Inha, ja Rajala messusi Inhasta kertovasta uudesta romaanistaan (ja vetävästi muuten messusi).
Ja Sutinen tietenkin louskuttaa leukojaan. Kirjamessut ovat tärkeää peeärrää kirjallisuudelle ja lukemiselle. Messuilla käyvien koululaisten määrästä päätellen ne ovat myös parasta työtä uusien sukupolvien käännyttämiseksi kirjojen ääreen. Kenelläkään lukemisen puolesta huolissaan olevan ei ole varaa katsoa tällaista tapahtumaa pitkin nenänvarttaan edes leikillään.

Tänä vuonna vietin messuilla ehkä pidempään kuin koskaan ennen. Kävin kuuntelemassa, kuinka Panu Rajala avasi uusi näkökulmia I.K. Inhaan. Ei hänen elämäntyöhönsä, vaan ihminen-Inhaan. Yllätyin Sauli Niinistön ja Jörn Donnerin veljesmäisestä ja säpäkästi persooniin käyvästä keskustelusta. Kävin kuulostelemassa, mitä Claes Andersson sanoo runoudesta, Mirja Kärnä kävelemisestä, Jaakko Hämeen-Anttila keittokirjojen historiasta, Teemu Keskisarja suomalaisesta kirvesmurhaajasta ja Tommy Hellsten ihmisenä olemisesta. Harmittelin, että unohdin käydä kuuntelemassa mitä puhutaan historiallisista romaaneista, suomimytologiasta fantasiakirjallisuudessa, hyvästä lastenkirjallisuudesta ja Worlconista 2017. Ja aivan ehdottomasti harmittelin sitä, että unohdin käydä katsomassa, miltä näyttää ihminen, joka on kirjoittanut niin häikäisevän romaanin kuin Tarina merkillisestä rakkaudesta. (Carl Johan Vallgrenin uutta kirjaa en ole lukenut.)


Tänäkin vuonna päätin, että en osta yhtään kirjaa. Ostin vain kymmenen. Himoitsin ehkä sataa. Alla kuvasatoa.

Kirja...
... jonka hintalappu sai kulmat kohoamaan: Arto Mellerin Tuomiopäivän sävärit, 180e.
...joka aiheutti nostalgiasävärit: Runousopin perusteet. Pääsykoekirjani yliopistoon vuodelta -95.
...jonka näkeminen ilahdutti: komeat uusintapainokset Samuli Paulaharjun kirjoista
...jonka olisin jos olisin rikas: Maailma piirtyy kartalle. Tuhat vuotta maailmankartan historiaa. (Nurmisen säätiö julkaisee näyttäviä arvokirjoja).

Banderollivalinnasta pisteet Bazarille:

Banderollin koosta päätellen Suomen kuumin kirjailija (Sofin banderolli oli yhtä suuri) :


Ja kirjakasoja vielä:
Kirja, jonka
....olisin voinut ostaa lukeakseni ne uudestaan: Muirin legendaariset kävelykirjat 1800-luvulta
...näytti myyvän kuin häkä: Jonathan Franzenin Purity.
...joka on ollut pitkään lukulistalla: Luutnantti Onodan sota. Kertoo tositarinan Filippiineille kuuluvalla saarella kolme vuosikymmentä piilotelleesta  japanilaisesta, joka ei suostunut uskomaan, että sota on ohi.
...joka meni lukulistalle: sarjisversio George R.R. Martinin Game of Thrones -sarjasta


Ostoskassiin päätyi mm. Juha Hurmeen Nyljetyt ajatukset, kiinalaista runoutta (Bei Dao), Minna Eväsojan tutkimus Teetaide ja runous sekä August-voittaja, Carl-Henning Wijkmarkin Saapuva yö.


Marraskuun lukuhaasteen kirjat

Marraskuun Lukuhaaste 2015 starttasi tänään. Viime vuonna Karo Hämäläisen haasteeseen tarttui yli seitsemäntuhatta lukijaa. Kokosin oman marraskuun pinoni nopeasti eilen. Mukaan oli tarkoitus lisätä jokunen klassikko, mutta sopivaa ei löytynyt. No. Olisihan lukematonta Mukkaa ollut hyllyssä.


Viime vuonna pino näytti tältä. Aben Woman in the Dunes jäi nopeasti muisteltuna ainakin lukematta.



Kirjamessut 2015: osa I


Viime vuonna Helsingin kirjamessut  tuntuivat tavanomaista onnistuneemmilta. Tänä vuonna tuli sama tunne. Kirjapinojen äärellä oli tungosta, messukassoilla kiersi pitkät jonot ja koko hallissa vallitsi hyväntuulinen, tarmokas fiilis.
Mitä jäi päällimmäiseksi mieleen kolmen päivän messurupeamasta?
Ennen kaikkea se, että alalla on haistettavissa jonkin sortin optimismia. En tiedä, onko tämä harhaa. Vaikka myynti rämpii, kirja on vahva ja sen eteen tehdään PR-työtä aivan toiseen tapaan kuin vaikka  viitisentoista vuotta sitten. Näppituntumani tosin on, että ihmiset jakautuvat lukemisen suhteen entistä jyrkemmin. Jotka eivät lue, eivät lue. Lukevat ihmiset sen sijaan harrastavat kirjaa monin tavoin: käyvät messuilla ja muissa kirjatapahtumissa sekä seuraavat blogeja.

Tänäkin vuonna olin ruksinut messuesitteestä hyvänlaisesti minua kiinnostavia puheenvuoroja ja messuesite oli hiirenkorvilla ennen tapahtumaa. Osa esitelmistä unohtui kirjahurmiossa. Osan kävin kuuntelemassa. Eniten odotin lauantain tunnin mittaista Parnasson kirjallisuuskeskustelua, johon osallistuivat kustannusjohtaja Anna Baijars, Kari Hotakainen ja kriitikko Anna Tomi. Tämä blogipostaus keskittyy tuohon keskusteluun.

Paneelin vetänyt Karo Hämäläinen haastoi keskustelijat kiintoisalla kysymyksellä siitä,  mitä kirjallisuushistoriaan jää 2010-luvusta. Hän peräänkuulutti kannanottoja kirjallisuuden estetiikkaan. Aiheeseen tartuttiin rakenteiden ja kustantamisen murroksen kautta. Nostettiin esiin tutut asiat, kuten kentän jakaantuminen. Isot kustantajat ovat entistä isompia ja lukuisat  pienet kulkevat kirjallisuuden etunenässä ja uudistajina.

2010-luvun kirjallisuuden estetiikasta tuli jokunen huomio. Puhuttiin autofiktion eli fiktiivisten omaelämäkertojen esiinmarssista ja kerronnallisen tietokirjallisuuden sekä tositarinoiden vahvasta noususta. Baijars mainitsi historiallisen romaanin "kukoistavan ainutlaatuisella tavalla". Tomi nosti esiin lainatun materiaalin tulon runouteen. Kirjallisuuden monimuotoisuus tunnustettiin. Syntyy isoja kansainvälisiä kirjailmiöitä, ja bestsellerit ovat maailmanlaajuisia. Niiden vastapainona on kirjallisuuden estetiikkaa uudistavia teoksia, esimerkkinä mainittiin Laura Lindstedtin Oneiron.

Tunnin mittaisen keskustelun kiinnostavimman puheenvuoron käytti Baijars. Se koski viikko ennen Hesan messuja järjestettyjä Frankfurtin kirjamessuja. Baijars valotti kansainvälisistä oikeuksista käytävää kilpailua; tavalliselle lukijallehan tämä kulissien takana käytävä kustantajien kilpajuoksu ei näy.
Tänä syksynä tavallista suurempi messuhysteriä syntyi kuulemma romanialaisen Eugene Chirovicin teoksen Book Of Mirrors ympärille.  Muun muassa Saksasta 11 isoa kustantajaa kisasi teoksen oikeuksista. Niistä päädyttiin maksamaan huikeat puoli miljoonaa euroa. 
Toinen hype syntyi Baijarsin mukaan ruotsalaisen omaelämäkerrallisen teoksen ympärille. Nimi ei jäänyt muistiini, mutta kirja kertoo tositarinan 44-vuotiaasta naisesta, joka menettää isänsä, masentuu ja nousee henkisestä lamaannuksestaan kesyttämällä villin haukan.
Tämä kirjamaailmaan liittyvä arvaamattomuus on aina yhtä kiehtovaa. Kuten Baijars totesi, menestystarinat ovat usein täydellisiä yllätyksiä.

Kirjamessuraportti osa 2 täällä.

torstai 15. lokakuuta 2015

Erityisherkkä tilittää

On vaikea sanoa mikä hämmentää eniten, se että minä avaan suuni, se että muistan ihmisten menneet puheet niin sanatarkkaan vai se että muistan myös sen mitä ei koskaan ole sanottu, mutta mitä on tarkoitettu.

Anja Snellman: Antautuminen. Wsoy 2015. 325 s.

En ole varma, mitä ajatella Anja Snellmanin tänä syksynä ilmestyneestä, erityisherkkyydestä kertovasta romaanista Antautuminen. Listaan  hyvät ja huonot puolet. Aloitetaan kuitenkin muutamalla huomiolla.

Antautuminen  on puheenaiheromaani. Sen aihe on helposti lähestyttävä, inhimillinen ja kaiken lisäksi muodikas - vai pitääkö pikemminkinkin sanoa - ajankohtainen? Yhdysvaltalaisen Elaine Aaronin lanseeraama erityisherkkyys-termi on levinnyt kiitettävää tahtia Suomessakin.
Romaani vetoaa kirjoista netissä eniten keskustelevaan ryhmään, 30-50-vuotiaisiin naisiin. Kirjablogeissa romaani on herättänyt melko runsaasti keskustelua. Kiinnostavaa on se, että Snellman on osallistunut tähän keskusteluun itsekin.
Puheenaiheromaani Antautuminen on siksikin, että romaanin suurin täky tuntuu olevan sen aihe, ei kaunokirjallinen ominaislaatu.

Jälkimmäistä haluan kuitenkin pohtia. Vaatii nimittäin paljon hyvää tahtoa sanoa Antautumista hyväksi kaunokirjallisuudeksi. Se ei toki tarkoita sitä, ettei romaani ole lukemisen arvoinen tai ettei sillä ole muita ansioita.

Antautuminen on autofiktiota. Snellman riisuu kaunokirjalliset naamiot ja kirjoittaa itsestään. Hän  pyrkii ymmärtämään menneisyyttään ja kokemuksiaan. Tuota kokemista leimaa ulkopuolisuuden tunne. Romaanin kolmellasadalla sivulla tämä tunne tuodaan perusteellisesti esiin.
Ylenmääräinen herkkyys eristää kertojaminän toisista ihmisistä. Romaanin Anja ajautuu erilleen ystävistään ja sitten perheestään. Hän saa milloin oudon, milloin ujon tai hankalan, vaikeasti käsitettävän ihmisen maineen.
Ristivalotus julkisuuden kirjailijapersoonaan on kiinnostava.  Tuollaisiako sisäisiä kamppailujako suorasanaisena ja rohkeana televisiopersoonana tunnettu Snellman on käynyt?

Sitten romaanin ansioon. Vaatii hieman ponnisteluja päästä kirjan ilmeisen Anja-tason ohi, mutta  kannattaa yrittää. Antautumista ja Snellmanin tarinaa voi lukea inhimillisen ymmärryksensä laajentamiseksi. Olisivatko ihmiset empaattisempia toisiaan kohtaan, jos tietäsivät millaisia hiljaisia taisteluita kukin naamioidensa takana käy?

Sitten syyt miksi en pitänyt Antautumisesta. Teos ei pyri ymmärtämään maailmaa, kasvattamaan siitä tietoa tai tarjoamaan siihen uusia näkökulmia. Antautuminen on terapiakirjallisuutta. Minuus tulkitaan psykologisen termin kautta ja tarjoillaan lukijalle sellaisenaan. Erityisherkkyys-termistä tulee omaelämäkerrallisen tulkinnan katharsis, kaikenselittävä nimittäjä.
Tämä riistää lukijan ilon. Hyvä romaani jättää lukijan yksin ja antaa vastuuta. Se tekee jonkin paljastuksen, jonka lukija joko huomaa tai ei huomaa. Antautumisessa lukijan vapaus on joko samastua tai olla samaistumatta kertojan terapeuttiseen vapautumisen kokemukseen. Se on yhden totuuden romaani.

Monitulkintaisten, kerroksellisten tarinoiden ystäville romaanin loppu tuntuu liian helpolta. Romaanin Anja-kertoja selittää itsensä tyhjiin. Mielestäni ratkeamattomat ristiriidat ja kompleksit ovat kiinnostavampia. Parnassossa hiljattain olleessa Karl Ove Knausgårdia käsittelevässä jutussa kysyttiin, mitä muuta omaelämäkerrallinen projekti ylipäätään merkitsee kuin kirjailija-kertojan pyrkimystä korjata ja parantaa menneisyyden tuhot ja haavat. Seuraavaksi haluan lukea omaelämäkerrallisen romaanin, jossa kertojaminä epäonnistuu tässä autofiktiivisessä projektissaan ja menettää loputkin (itse)ymmärryksensä avaimet. Lukuvinkkejä otetaan vastaan.

Loppukaneetiksi Pablo Nerudan säkeet, jotka tulivat mieleen Antautumista lukiessa ja tätä blogitekstiä kirjoittaessa.
If we were not so single-minded
about keeping our lives moving,
and for once could do nothing,
perhaps a huge silence
might interrupt this sadness
of never understanding ourselves

sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Ihminen on ihmiselle susi

-- Minun on kerrottava siitä tapahtumasarjasta, joka päättyi Ereigniesiin. Kuvitelkaa jousen jänne, joka kiristyy tunti tunnilta vähän lisää. Kuvitelkaa se, niin saatte jonkinlaisen käsityksen niistä viikoista, jotka edelsivät Ereigniesiä, koska sinä aikana koko kylä jännittyi kuin jousi, tietämättä minkä nuolen se ampuisi, tai mikä olisi todellinen maali.

Philippe Claudel: Varjojen raportti. Otava 2009.


Tuskin mikään romaani on vaikuttanut minuun yhtä voimakkaasti kuin Philippe Claudelin Varjojen raportti. Kaunokirjallisilta ansioiltaan romaani ei ehkä ole ansiokkain lukemani, vaikka hyvin, hyvin korkealle listalla asettuukin. Romaani teki jotain muuta.
Se sai  horjahtamaan. Kyse ei ollut mistään niiskutuksesta vaan kyynelten tyrskystä, josta ei ollut tulla loppua.

Olen lukenut Varjojen raportin kahdesti. Senkin jälkeen olen palannut sen pariin uudelleen ja uudelleen. Olen kääntänyt sivuja ja vaatinut vastausta. Mitä tapahtui? Millä konstilla kirjailija pääsi iskemään sanan säilän tälläisen paksunahkaisen lukijan suojakerrosten läpi?  Lankesinko halpahintaiseen sentimentalismiin?
Perusteellinenkaan analyysi tuskin pystyy avamaan tuota lukukokemusta. En edes yritä, mutta haluan silti kirjoittaa romaanista. Sitä paitsi minulla on epäilykseni. Romaani loukkasi jotain perusolettamustani totuudella, jota en halunnut tietää. Sellaisille romaaneille ei voi antaa anteeksi, siksi niitä on pakko rakastaa.

Muutama sana teoksesta:

Varjojen raportti on runollinen tavalla, jota ei voi paeta. Philippe Claudel valjastaa lyyrisen kielen kertomaan barbariasta. Brutaaliuden ja kauneuden vastakkainasettelun edessä lukija on mykkä, aseita vailla.
Tarina on universaali, mutta kertojanääni tekee siitä intiimin ja henkilökohtaisen. Ikään kuin joku hengittäisi lukijan iholle ja uskoisi salaisuuksiaan. Silloin on täytyy kuunnella. Salaisuuksilta ei voi ummistaa korviaan.
Varjojen raportti on aikuisten satu. Siinä rakkaus on syvää ja uskollista, julmuus ja pelko vailla logiikkaa ja pohjaa. Vaikka viittaukset toiseen maailmansotaan ja keskitysleireihin ovat selvät, historiallinen aika ja maantieteellinen paikka on romaanista häivytetty. Tarinassa on outoa tuttuutta. Ennen kaikkea siinä on arkkityyppistä tehoa.
Cladel tutkii, kuinka muukalaisviha ja pelko syntyvät. Hän tutkii, miten ihminen selviää traumasta. Hän tutkii yksilön osallisuutta ja osattomuutta historian kulkuun, kauhua ja sitä voimaa, joka suojelee tarpeeksi vahvoja murskaantumasta. Ellei ole kyse onnesta, voi sitä ehkä kutsua rakkaudeksi.

Romaania lukiessa tulee aina mieleen kohtaus elokuvasta The Pianist.
Siinä SS-sotilas saa natsivainoojia pakoilleen pianistin kiinni autiosta talosta. Sotilas komentaa nälästä kuihtuneen ja ruokkoamattoman ihmisraunion soittamaan pianoa.
Pianisti hieroo kylmettyneitä käsiään. Sotilaan hattu ja mantteli ovat pianon päällä. Hän on nuori, komea ja vakavailmeinen. Kasvoilla ei ole kärsimyksen jättämiä merkkejä, ei huolen uurteita. Pianisti asettaa sormensa varovasti koskettimille ja ryhtyy soittamaan Chopinin balladia.
Yli neljä minuuttia pitkän kohtauksen aikana ei vaihdeta sanaakaan. Hengitys huuruaa. Kuunvalo tulvii hämärään huoneeseen ikkunasta. Fokus siirtyy kahdesta henkilöhahmosta musiikkiin. Vain sävelet ovat.
Välillä kuva siirtyy ulos. Toinen sotilas seisoo auton edessä tuhotussa, rojun peittämässä kaupungissa. Kappaleen intensiteetti, tunnelma, tempo muuttuu. Kamera zoomaa keskittyneenä pianon soittoa kuuntelevan sotilaan kasvoihin. Huoneen täyttävä musiikki on kuin viesti toisesta maailmasta.



Musiikki soi, soi, soi. Silloin nuoren SS-sotilaan rikos - heidän kaikkien rikoksensa - kauhea syvyys paljastuu.

perjantai 6. maaliskuuta 2015

Kirjaostoksilla Lontoossa

Hatchards on Lontoon vanhin kirjakauppa. Per. v. 1779.

Paras syy matkustaa Lontooseen on teatterit. Toiseksi paras syy kirjakaupat. Kolusin niitä talvilomallani pitkälti toistakymmentä. Mitkä valikoimat!
Muistiinpanoksi itselleni ja vinkiksi muille: tässä lista Lontoon käymisen arvoisista kirjakaupoista.

1.) Daunt's Books. 83-84 Marylebone High St.
- Hieman kaukana metroasemista, mutta ehdottomasti käymisen arvoinen. Varsinkaan matkakirjallisuudesta pitävän ei sovi jättää väliin. Valikoimat järjestetty maittain, joten esim. tiettyä maata koskevaa/tietyn maan kirjallisuutta etsivän on helppo löytää haluamansa.  

2.) Stanfords. 12-14 Long Acre
- Matkakirjallisuuteen erikoistunut kirjakauppa, jonka valikoimissa myös runsaasti karttoja eri puolilta maailmaa. Mm. Euroopan maiden vaellus- ja pyöräilykartat löytyvät täältä. Myös Aasia on hyvin edustettu.

3.) Hatchards. 187 Piccadilly, London
- Kaikesta huomaa, että täällä henkii rakkaus hyvään kirjallisuuteen. Lontoon perinteikkäin ja vanhin kirjakauppa, perustettu v. 1797. Kuulemma lukuisat kirjailijat Rowling etunenässä suosivat tätä.

Tate Modernin iso taidekirjakauppa.

4.) Tate Modern Art
- Taidemuseon valtava kirjakauppa on tulvillaan taidekirjoja joka lähtöön.
Uskallan suositella myös Saatchi Modern Art Galleryn kirjakauppaa. Pieni, mutta keskittynyt, kiintoisa ja tarkka valikoima.

5). Foyle's, Charing Cross.
- Onko tämä Euroopan suurin kirjakauppa? 200 000 nimikkeellään se ei ainakaan kauaksi jää. Valoisa ja moderni.Toinen jättimäinen kirjakauppa on Piccadilly Circuksen Waterstone's.

JP Books.

Mainitsemisen arvoisia erikoiskirjakauppoja:


Shakespeares's Globen kirjakauppa myy teatteri- (eritoten Shakespeare) aiheista kirjallisuutta joka lähtöön. Myös National Theatren kirjakauppa on visitiin arvoinen. 

 JP Books myy japanin oppikirjoja ja japanilaista kirjallisuutta japaniksi.

Gosh! Sarjakuvakauppa Sohon alueella.

Piccadillyn Waterstone'sin kirjailijavieras: Kazuo Ishiguro.

Ne ostokset sitten?

Vaikka tämän piti olla lähinnä hypistelyreissu paljon tarttui mukaankin. Löysin mm. jokusen minulle entuudestaan tuntemattoman japanilaiskirjailijan teoksia.

- Takashi Hiraide: Guest Cat (Hatchard)
- Yasushi Inoue: The Huntig Gun (Daunt's)

- Mari Akasaka: Vibrator (Daunt's)
- Tom Stoppard: The Hard Problem (National Theatren kirjakauppa)
- Fulford&Hapern: Photographer's Playbook (Tate Modern)
-  Andrew Juniper: Wabi-Sabi. The Japanese Art of Impermanence. (Atlantis Book Shop)

National Theatren kirjakauppa myy mm. näytelmiinsä liittyvää ajankohtaista kirjallisuutta. Helmikuussa kaupan oli Tom Stoppardin The Hard Problemin -näytelmän vanavedessä kaupan runsaasti mieli ja tietoisuus -aiheisia teoksia.


Shakespeare's Globe myy teatteriaiheisia kirjoja ja lisäksi krääsää, kuten mukeja ja t-paitoja.


sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Vuoden 2014 parhaat levyt, sijat 1-5

Koska listat <3.

Beneath the surface I sense how I am growing older/ Holding the pieces you left like a last intervention.  (Pluton)

(1.) SOEN: TELLURIAN
Vuoden parhaan levyn valinta ei ole koskaan ollut näin lapsellisen helppoa. Soenin eka levy Cognitive oli hyvä, mutta Tellurian on poskettoman hyvä, ja Pluton vuoden paras kappale, Words toiseksi paras. Vaikeampaa on sen sijaan eritellä, miksi Tellurianin tyylikäs progeilu kolahti, sillä tähän levyyn syntyi heti kovin tunnepitoinen suhde samalla tavoin kuin viime vuoden levylistallani ykkössijan vallanneeseen Leprouksen Coaliin. Soen  tekee muuten keikan Suomessa helmikuussa. Must. Be. There. Biisivalinnat: Pluton, Words.


This darkness does not want me/ It refuses to hold me. (Masonic Youth)

(2.) WOVENHAND: REFRACTORY OBDURATE

Kävin katsomassa yhtyeen keikan syksyllä Helsingissä. Ilmeistähän tuo on. Wovenhandiin on vaikeaa enää läimäistä country-yhtyeen leimaa. David Eugene Edwardsin uusi tuotanto jylisee raskaampana kuin koskaan. Keikasta kirjoitettujen arvioiden perusteella osaa Wovenhand-faneja tämä tuntuu häiritsevän, mutta minua ei. Olennaisin on sentään tallella: voima, röyhkeys, roso ja gospel.
Biisivalinta: Refractory

 
We sat in Babel's tower/ And fought over the world/ I never spoke the language/ Of your saints and sinners. (Babel's Tower) 

(3) PRIMORDIAL: WHERE GREATER MEN HAVE FALLEN
Kun listasijalla 9. oleva Agalloch tähyää kohti kosmisia mittakaavoja ja metafyysisiä lakeja, Primoridal jauhaa doomisti sivilisaatioiden romahtamisesta. Kuten monilla muilla genren yhtyeillä siinä ei ole kyse pelkästä miekanheiluttelusta (Whispered!) tai ironisesti toteutetusta, esteettisestä uhosta (jätän esimerkit mainitsematta). Primordial jäljittää tuhoviettiä tähyämällä kohti myyttejä ja ihmiskunnan sakean sotaisaa historiaa. Kun vielä bändin solisti A. A. Nemtheanga rääkyy päälle veret seisauttavan uskottavasti, niin avot, sitä on lähes valmis yhtymään kertosäkeeseen. Ehkä sen teenkin, yhtyeen keikalla Lontoossa helmikuussa. Biisivalinta: Babel's Tower. 


Burn your fire for no witness, it's the only way it's done. (White Fire)

(4.) ANGEL OLSEN:  BURN YOUR FIRE FOR NO WITNESS
Kenen muun naislaulajan ääni kuulostaa yhtä vintagelta kuin Angel Olsenin? Kenen? Ha. Aivan niin, muita ei ole.
Laittakaa ensimmäiseksi soimaan Unfucktheworld ja näpätkää sen jälkeen soimaan White Fire. Se on muuten ehdokkaani vuoden parhaaksi kappaleeksi, minimalimissaan ja keskittyneessä melankoliassaan huippuunsa hiottu. Jo ensimmäiset säkeet riittävät riisumaan aseet kuulijalta. Everything is tragic, it all just falls apart. Biisivalinnat: White Fire, Unfucktheworld


 
 I saw fire, I saw fire then. (I've Got Your Name) 

(5.) MARISSA NADLER: JULY
Marissa Nadlerin Ballads of Living And Dying ja sen jälkeen ilmestyneet Nadler-levyt olivat sellaisia tajunnanlaajentajia, ettei toista. Kukaan muu ei voi laulaa ...love again, there is a fire... ja kuulostaa samalla tavalla proosalliselta kuin Nadler. Meni hetki, ennen kuin uskalsin tarttua uuteen levyyn. Nadlerilla on sielun pohjamutia kourivan tarinankertojan hypnoottinen ääni ja velhon kyky kirjoittaa kappaleita. July on juovuttava, eskapistinen ja poeettinen albumi. Sen melankoliassa on arvaamattomia pohjavirtoja.  Tällä levyllä tosin ei ole aivan yhtä fantastisia kappaleita kuin aikaisemmilla. Nadler on parhaimmillaan, kun hän kertoo hieman vanhanaikaisia, kohtalokkaita tarinoita (Lily, Henry And The Willow Tree) tai sovittaa kappaleensa runoihin (esim. Hay Tanatos Muertos Pablo Nerudalta). Biisivalinta: Dead City Emily


Vuoden 2014 parhaat levyt, sijat 6-10


She gazes upon the fields where battle rages eternally/ Waiting for warriors weakened to fall in her arms. (Lady Of the Wind)

 (6.) WHISPERED: SHOGUNATE MACABRE
Joo, onhan suomalainen samuraimetallia mättävä, lavalla kabukimaskeissa heiluva bändi on eksoottinen, vaan onneksi tämä levy ei pelaa pelkän eksotiikan varassa. Shogunate Macabre on hauskan viihdyttävä albumi. Ei heti tule mieleen toista metallibändiä, jotka soluttaisi musiikkinsa yhtä näppärästi japanilaisia perinneinstrumentteja. Olen kuulevani levyllä myös Dimmu Borgir ja Septicflesh -vaikutteita, Whispered tekee kaiken vain paremmin ja kiintoisammin. Julkaisihan Septicfleshkin tänä vuonna levyn, mutta se jäi täysin Shogunate Macabren jalkoihin ja siten olemattomalle kuuntelulle. Biisivalinta: Jikininki 




(7.) KAZUKI TOMOKAWA: VENGEANCE BOURBON
Pitkään luulin, ettei Japanista löydy minua kiinnostavia musiikintekijöitä. Sitten törmäsin maan musakuvioissa 70-luvulta lähtien pyörineeseen Kazuki Tomokawaan. Tomokawan hahmossa on avantgardistista trubaduuria, joka valssaa läpi elämän verta vuotaen, lyyhistyy lopulta tanssilattialle ja pyytää viimeisiksi sanoikseen puolihuolimattomasti lasin viskiä niin kuin vuodet olisivat olleet pelkkä anekdootti. Tai jotain. Kuten kaikki Tomokawan levyt, Vengeance Bourbon on runouden ja musiikin rujo yhteensulautuma. Kauniiksi tätä musiikkia ei voi sanoa. Tomokawa laulaa välillä kuin manaisi itsestään ulos piruja, ehkä manaakin. Siinä on yhtä aikaa resignaatiota ja raakaa, puolustelematonta olemisen vimmaa. Uuden levyn kappaleista YouTubesta löytyy yksi. Runaway Lad muuttuu välinpitämättömyydestä vaatimukseksi unohtaa passiivisuus ja nousta vastarintaan. Biisivalinta: 家出青年 (Runaway Lad)



Ich bau ein Monument für Dich, Damit Du für uns unsterblich bist.

(8.) BLUTENGEL: BLACK SYMPHONIES. AN ORCHESTRAL JOURNEY
Tämän levyn listaaminen top 10:een hävettää kahdestakin syystä. Kyse ei ole kovin häävistä tuotoksesta eikä saksa kuulosta kauniilta laulettuna eikä muutenkaan. Toiseksi, kyse on yhtyeen vanhoista, nyt orkesterisovituksiksi tehdyistä kappaleita. Spotifyn Year In Music -tilasto kuitenkin väitää, että Black Symphonies on vuoden toiseksi kuunnelluin levyni Spotifyssä. *gasp*. Siihen on syynsä - löysin levyn heti alkuvuodesta. Pakko kuitenkin tunnustaa, että jokin veto tässä jumputtavassa kahdentoista kappaleen goottipoppimikäliesetissä on kuitenkin ollut. Vaan ainakin seuraavaa kappaletta kehtaa mainostaa:  Biisivalinta: Monument.

  I was born in the fibers of oblivion; the saturnine keeper of mystery/ and malevolent patriarch of chaos. (Dark Matter Gods)

 (9.) AGALLOCH: DARK MATTER GODS
On yksi ja tasan yksi syy, miksi suosikkiyhtyeeni levy ei ole listalla korkeammalla. Se on tämä: en ole vieläkään toipunut Agallochin edellisestä levystä Marrow Of The Spirit tai pikemminkin sen järkälemäisestä, jykevän apokalyptisin sävyin maalatusta kappaleesta Black Lake Nidstång, jonka kuunteleminen neljän vuoden jälkeenkin on aina yhtä selkäpiihin menevä kokemus. Dark Matter Gods on hyvin agallochmainen levy, mutta ilman kliimakseja. Kappaleiden lyriikat syleilevät universumia tiedostavan okkultisella otteella. Agalloch on muuten ainut yhtye, jonka sanoituksia kuunnellessa minun on pakko turvautua sanakirjaan. Vai olenko ainut, jonka sanavarastoon eivät lukeudu termit malediction, eidolon, the firmament, antediluvian bane, sidereal tongue, quantum crevasse ja miasmic landscape of consciousness? Sitaatteja tältä levyltä tekee mieli poimia useampia kuin yksi. Kappaleessa Celestial Effigy on Ralph Waldo Emersonia:. Teach me your mood, O patient stars!/ Who climb each night the ancient sky,/ Leaving on space no shade, no scars,/No trace of age, no fear to die. Juu, onhan tämä koko pläjäys vähän *ahem* synkeänpuoleinen, mutta jotenkin mieltä ylentävällä tavalla. Biisivalinta: Birth And Death Of The Pillars Of Creation
 

It takes a lot to give, to ask for help/ To be yourself, to know and love what you live with. (It Takes A Lot To Know A Man)

(10.) DAMIEN RICE: MY FAVORITE FADED FANTASY
Yksi mestarillinen kappale riittää nostamaan tämän levyn kärkikymmenikköön. Se on lähes kymmenminuuttinen It Takes A Lot To Know A Man.

lauantai 3. tammikuuta 2015

Onko tämä 2000-luvun klassikko?


Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät. Tammi 2014. 559 s.

Sanotaan ensin olennaisin Finlandia-palkitusta kirjasta. Kaunokirjallisena tekstinä Jussi Valtosen romaanin ansiot ovat olemattomat. Teoksen kieli on paikoin hämmentävän kankeaa ja koukeroista. Se on vakava puute, mutta romaanista nauttimista se ei estä. Teoksen ansiot ovat muualla kuin kielessä. Ne ovat sisällössä.  He eivät tiedä mitä tekevät on ajankohtaisin tänä vuonna - ehkä koko tällä vuosikymmenellä - julkaistu romaani.

Romaanijärkäleestä voi lukea ja poimia monia enemmän tai vähemmän kätkettyjä ajatuskulkuja. En selosta tässä arviossa teoksen juonta (niitä löytyy blogistanista jo yllin kyllin) vaan poimin siitä mielestäni kiintoisimmat ajatuskulut. Tärkeimmät ovat (3) ja (5).

Tässä on mielestäni romaanin väittämät:

1) Maailma käy niin monimutkaiseksi, että mielipiteiden muodostaminen muuttuu entistä vaikeammaksi. Kaupalliset rakenteet muuttuvat entistä hallitsevimmiksi ja entistä vaikeammin havaittaviksi ja jäljitettäväksi. Valtaosa ihmisistä ottaa nämä rakenteet annettuina. Valtaosaa ei  kiinnosta.

2) Tieto rapautuu. Kaikki mielipiteet näyttäytyvät yhtä arvokkaina. Asiantuntijuus häviää nettijulkisuudelle, heppoisesti muodostetuille mielipiteille, propagandalle ja väärälle/vääristellylle tiedolle. Informaation arvottajille ja tiedon suodattajille romaanin maailmassa ei ole sijaa. Journalismi? Kuollut?

3) Teknologia ja informaation helppo saatavuus ei sivistä tai laajenna inhimillistä perspektiiviä. Personalisointi johtaa suppeaan informaatiovirtaan ja pahimmillaan kapeutuneeseen maailmankuvaan. Se on vaarallinen kasvualusta ideologisesti yksinäköisille. Pahimmillaan se tekee eri tahojen välisestä keskustelusta mahdotonta.

4) Aivojen kytkeminen tietoverkkoon ruokkii perusvietteihin nojaavia elämyksiä. Seksuaaliviettiä, ennen kaikkea. Nämä elämykset ajavat kaikkien ylevien päämäärien ohi.

 *
Ennen viimeistä pointtia välihuomautus - viidenneksi listaamani kohta on mielestäni tärkein. Se  palauttaa katseen teknologian ja ihmisen suhteesta yhteen yksikköön, ihmiseen.
 *
5) Kaiken primus motor on tunteet, ennen kaikkea epäonnistumisen ja onnistumisen kokemukset ja hyväksytyksi ja hylätyksi tulemisen tunteet. Ihminen ei hallitse ja usein edes tunnista tunnemaailmastaan lähteviä hienosyisiä syy- ja seuraussuhteita. Hän ei hallitse ja tunnista  tunnemaailmastaan säteilevää epäsuoraa valintojen, tekojen ja tekemättä jättämisten kudelmaa, jolla on voima vyöryttää liikkeelle arvaamattomia tapahtumasarjoja ja voima muokata paitsi omaa myös muiden kohtaloita.

**
Viimeiseksi esitän kysymyksen. Romaania on luonnehdittu suureksi aikalaiskuvaukseksi. On toinen kysymys, onko siitä klassikoksi. Kuka uskaltaa veikata?