sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Vuoden 2014 parhaat levyt, sijat 1-5

Koska listat <3.

Beneath the surface I sense how I am growing older/ Holding the pieces you left like a last intervention.  (Pluton)

(1.) SOEN: TELLURIAN
Vuoden parhaan levyn valinta ei ole koskaan ollut näin lapsellisen helppoa. Soenin eka levy Cognitive oli hyvä, mutta Tellurian on poskettoman hyvä, ja Pluton vuoden paras kappale, Words toiseksi paras. Vaikeampaa on sen sijaan eritellä, miksi Tellurianin tyylikäs progeilu kolahti, sillä tähän levyyn syntyi heti kovin tunnepitoinen suhde samalla tavoin kuin viime vuoden levylistallani ykkössijan vallanneeseen Leprouksen Coaliin. Soen  tekee muuten keikan Suomessa helmikuussa. Must. Be. There. Biisivalinnat: Pluton, Words.


This darkness does not want me/ It refuses to hold me. (Masonic Youth)

(2.) WOVENHAND: REFRACTORY OBDURATE

Kävin katsomassa yhtyeen keikan syksyllä Helsingissä. Ilmeistähän tuo on. Wovenhandiin on vaikeaa enää läimäistä country-yhtyeen leimaa. David Eugene Edwardsin uusi tuotanto jylisee raskaampana kuin koskaan. Keikasta kirjoitettujen arvioiden perusteella osaa Wovenhand-faneja tämä tuntuu häiritsevän, mutta minua ei. Olennaisin on sentään tallella: voima, röyhkeys, roso ja gospel.
Biisivalinta: Refractory

 
We sat in Babel's tower/ And fought over the world/ I never spoke the language/ Of your saints and sinners. (Babel's Tower) 

(3) PRIMORDIAL: WHERE GREATER MEN HAVE FALLEN
Kun listasijalla 9. oleva Agalloch tähyää kohti kosmisia mittakaavoja ja metafyysisiä lakeja, Primoridal jauhaa doomisti sivilisaatioiden romahtamisesta. Kuten monilla muilla genren yhtyeillä siinä ei ole kyse pelkästä miekanheiluttelusta (Whispered!) tai ironisesti toteutetusta, esteettisestä uhosta (jätän esimerkit mainitsematta). Primordial jäljittää tuhoviettiä tähyämällä kohti myyttejä ja ihmiskunnan sakean sotaisaa historiaa. Kun vielä bändin solisti A. A. Nemtheanga rääkyy päälle veret seisauttavan uskottavasti, niin avot, sitä on lähes valmis yhtymään kertosäkeeseen. Ehkä sen teenkin, yhtyeen keikalla Lontoossa helmikuussa. Biisivalinta: Babel's Tower. 


Burn your fire for no witness, it's the only way it's done. (White Fire)

(4.) ANGEL OLSEN:  BURN YOUR FIRE FOR NO WITNESS
Kenen muun naislaulajan ääni kuulostaa yhtä vintagelta kuin Angel Olsenin? Kenen? Ha. Aivan niin, muita ei ole.
Laittakaa ensimmäiseksi soimaan Unfucktheworld ja näpätkää sen jälkeen soimaan White Fire. Se on muuten ehdokkaani vuoden parhaaksi kappaleeksi, minimalimissaan ja keskittyneessä melankoliassaan huippuunsa hiottu. Jo ensimmäiset säkeet riittävät riisumaan aseet kuulijalta. Everything is tragic, it all just falls apart. Biisivalinnat: White Fire, Unfucktheworld


 
 I saw fire, I saw fire then. (I've Got Your Name) 

(5.) MARISSA NADLER: JULY
Marissa Nadlerin Ballads of Living And Dying ja sen jälkeen ilmestyneet Nadler-levyt olivat sellaisia tajunnanlaajentajia, ettei toista. Kukaan muu ei voi laulaa ...love again, there is a fire... ja kuulostaa samalla tavalla proosalliselta kuin Nadler. Meni hetki, ennen kuin uskalsin tarttua uuteen levyyn. Nadlerilla on sielun pohjamutia kourivan tarinankertojan hypnoottinen ääni ja velhon kyky kirjoittaa kappaleita. July on juovuttava, eskapistinen ja poeettinen albumi. Sen melankoliassa on arvaamattomia pohjavirtoja.  Tällä levyllä tosin ei ole aivan yhtä fantastisia kappaleita kuin aikaisemmilla. Nadler on parhaimmillaan, kun hän kertoo hieman vanhanaikaisia, kohtalokkaita tarinoita (Lily, Henry And The Willow Tree) tai sovittaa kappaleensa runoihin (esim. Hay Tanatos Muertos Pablo Nerudalta). Biisivalinta: Dead City Emily


Vuoden 2014 parhaat levyt, sijat 6-10


She gazes upon the fields where battle rages eternally/ Waiting for warriors weakened to fall in her arms. (Lady Of the Wind)

 (6.) WHISPERED: SHOGUNATE MACABRE
Joo, onhan suomalainen samuraimetallia mättävä, lavalla kabukimaskeissa heiluva bändi on eksoottinen, vaan onneksi tämä levy ei pelaa pelkän eksotiikan varassa. Shogunate Macabre on hauskan viihdyttävä albumi. Ei heti tule mieleen toista metallibändiä, jotka soluttaisi musiikkinsa yhtä näppärästi japanilaisia perinneinstrumentteja. Olen kuulevani levyllä myös Dimmu Borgir ja Septicflesh -vaikutteita, Whispered tekee kaiken vain paremmin ja kiintoisammin. Julkaisihan Septicfleshkin tänä vuonna levyn, mutta se jäi täysin Shogunate Macabren jalkoihin ja siten olemattomalle kuuntelulle. Biisivalinta: Jikininki 




(7.) KAZUKI TOMOKAWA: VENGEANCE BOURBON
Pitkään luulin, ettei Japanista löydy minua kiinnostavia musiikintekijöitä. Sitten törmäsin maan musakuvioissa 70-luvulta lähtien pyörineeseen Kazuki Tomokawaan. Tomokawan hahmossa on avantgardistista trubaduuria, joka valssaa läpi elämän verta vuotaen, lyyhistyy lopulta tanssilattialle ja pyytää viimeisiksi sanoikseen puolihuolimattomasti lasin viskiä niin kuin vuodet olisivat olleet pelkkä anekdootti. Tai jotain. Kuten kaikki Tomokawan levyt, Vengeance Bourbon on runouden ja musiikin rujo yhteensulautuma. Kauniiksi tätä musiikkia ei voi sanoa. Tomokawa laulaa välillä kuin manaisi itsestään ulos piruja, ehkä manaakin. Siinä on yhtä aikaa resignaatiota ja raakaa, puolustelematonta olemisen vimmaa. Uuden levyn kappaleista YouTubesta löytyy yksi. Runaway Lad muuttuu välinpitämättömyydestä vaatimukseksi unohtaa passiivisuus ja nousta vastarintaan. Biisivalinta: 家出青年 (Runaway Lad)



Ich bau ein Monument für Dich, Damit Du für uns unsterblich bist.

(8.) BLUTENGEL: BLACK SYMPHONIES. AN ORCHESTRAL JOURNEY
Tämän levyn listaaminen top 10:een hävettää kahdestakin syystä. Kyse ei ole kovin häävistä tuotoksesta eikä saksa kuulosta kauniilta laulettuna eikä muutenkaan. Toiseksi, kyse on yhtyeen vanhoista, nyt orkesterisovituksiksi tehdyistä kappaleita. Spotifyn Year In Music -tilasto kuitenkin väitää, että Black Symphonies on vuoden toiseksi kuunnelluin levyni Spotifyssä. *gasp*. Siihen on syynsä - löysin levyn heti alkuvuodesta. Pakko kuitenkin tunnustaa, että jokin veto tässä jumputtavassa kahdentoista kappaleen goottipoppimikäliesetissä on kuitenkin ollut. Vaan ainakin seuraavaa kappaletta kehtaa mainostaa:  Biisivalinta: Monument.

  I was born in the fibers of oblivion; the saturnine keeper of mystery/ and malevolent patriarch of chaos. (Dark Matter Gods)

 (9.) AGALLOCH: DARK MATTER GODS
On yksi ja tasan yksi syy, miksi suosikkiyhtyeeni levy ei ole listalla korkeammalla. Se on tämä: en ole vieläkään toipunut Agallochin edellisestä levystä Marrow Of The Spirit tai pikemminkin sen järkälemäisestä, jykevän apokalyptisin sävyin maalatusta kappaleesta Black Lake Nidstång, jonka kuunteleminen neljän vuoden jälkeenkin on aina yhtä selkäpiihin menevä kokemus. Dark Matter Gods on hyvin agallochmainen levy, mutta ilman kliimakseja. Kappaleiden lyriikat syleilevät universumia tiedostavan okkultisella otteella. Agalloch on muuten ainut yhtye, jonka sanoituksia kuunnellessa minun on pakko turvautua sanakirjaan. Vai olenko ainut, jonka sanavarastoon eivät lukeudu termit malediction, eidolon, the firmament, antediluvian bane, sidereal tongue, quantum crevasse ja miasmic landscape of consciousness? Sitaatteja tältä levyltä tekee mieli poimia useampia kuin yksi. Kappaleessa Celestial Effigy on Ralph Waldo Emersonia:. Teach me your mood, O patient stars!/ Who climb each night the ancient sky,/ Leaving on space no shade, no scars,/No trace of age, no fear to die. Juu, onhan tämä koko pläjäys vähän *ahem* synkeänpuoleinen, mutta jotenkin mieltä ylentävällä tavalla. Biisivalinta: Birth And Death Of The Pillars Of Creation
 

It takes a lot to give, to ask for help/ To be yourself, to know and love what you live with. (It Takes A Lot To Know A Man)

(10.) DAMIEN RICE: MY FAVORITE FADED FANTASY
Yksi mestarillinen kappale riittää nostamaan tämän levyn kärkikymmenikköön. Se on lähes kymmenminuuttinen It Takes A Lot To Know A Man.

lauantai 3. tammikuuta 2015

Onko tämä 2000-luvun klassikko?


Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät. Tammi 2014. 559 s.

Sanotaan ensin olennaisin Finlandia-palkitusta kirjasta. Kaunokirjallisena tekstinä Jussi Valtosen romaanin ansiot ovat olemattomat. Teoksen kieli on paikoin hämmentävän kankeaa ja koukeroista. Se on vakava puute, mutta romaanista nauttimista se ei estä. Teoksen ansiot ovat muualla kuin kielessä. Ne ovat sisällössä.  He eivät tiedä mitä tekevät on ajankohtaisin tänä vuonna - ehkä koko tällä vuosikymmenellä - julkaistu romaani.

Romaanijärkäleestä voi lukea ja poimia monia enemmän tai vähemmän kätkettyjä ajatuskulkuja. En selosta tässä arviossa teoksen juonta (niitä löytyy blogistanista jo yllin kyllin) vaan poimin siitä mielestäni kiintoisimmat ajatuskulut. Tärkeimmät ovat (3) ja (5).

Tässä on mielestäni romaanin väittämät:

1) Maailma käy niin monimutkaiseksi, että mielipiteiden muodostaminen muuttuu entistä vaikeammaksi. Kaupalliset rakenteet muuttuvat entistä hallitsevimmiksi ja entistä vaikeammin havaittaviksi ja jäljitettäväksi. Valtaosa ihmisistä ottaa nämä rakenteet annettuina. Valtaosaa ei  kiinnosta.

2) Tieto rapautuu. Kaikki mielipiteet näyttäytyvät yhtä arvokkaina. Asiantuntijuus häviää nettijulkisuudelle, heppoisesti muodostetuille mielipiteille, propagandalle ja väärälle/vääristellylle tiedolle. Informaation arvottajille ja tiedon suodattajille romaanin maailmassa ei ole sijaa. Journalismi? Kuollut?

3) Teknologia ja informaation helppo saatavuus ei sivistä tai laajenna inhimillistä perspektiiviä. Personalisointi johtaa suppeaan informaatiovirtaan ja pahimmillaan kapeutuneeseen maailmankuvaan. Se on vaarallinen kasvualusta ideologisesti yksinäköisille. Pahimmillaan se tekee eri tahojen välisestä keskustelusta mahdotonta.

4) Aivojen kytkeminen tietoverkkoon ruokkii perusvietteihin nojaavia elämyksiä. Seksuaaliviettiä, ennen kaikkea. Nämä elämykset ajavat kaikkien ylevien päämäärien ohi.

 *
Ennen viimeistä pointtia välihuomautus - viidenneksi listaamani kohta on mielestäni tärkein. Se  palauttaa katseen teknologian ja ihmisen suhteesta yhteen yksikköön, ihmiseen.
 *
5) Kaiken primus motor on tunteet, ennen kaikkea epäonnistumisen ja onnistumisen kokemukset ja hyväksytyksi ja hylätyksi tulemisen tunteet. Ihminen ei hallitse ja usein edes tunnista tunnemaailmastaan lähteviä hienosyisiä syy- ja seuraussuhteita. Hän ei hallitse ja tunnista  tunnemaailmastaan säteilevää epäsuoraa valintojen, tekojen ja tekemättä jättämisten kudelmaa, jolla on voima vyöryttää liikkeelle arvaamattomia tapahtumasarjoja ja voima muokata paitsi omaa myös muiden kohtaloita.

**
Viimeiseksi esitän kysymyksen. Romaania on luonnehdittu suureksi aikalaiskuvaukseksi. On toinen kysymys, onko siitä klassikoksi. Kuka uskaltaa veikata?