sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Hyvyys, totuus ja kauneus


 Me emme ole täällä viihtymässä ja oleilemassa. Me olemme täällä kehittyäksemme paremmiksi ihmisiksi, jotta seuraava sukupolvi voisi kehittyä vielä paremmaksi. Juuri tällaista näkökulmaa nykykulttuuri välttelee viimeiseen asti.
Meitä ikään kuin painostetaan henkiseen ja hengelliseen laiskuuteen.
 ***
Hyvä elämä on alkanut tarkoittaa vaivatonta elämää, jossa hyvä tulee rennosti puuhailemalla. Voi niitä nuoria, jotka nielevät tämän mediavalheessa kimmeltävän täkyn.-- Vaivannäköön sitoutuminen on moraalisen heräämisen alku, ja se tapahtuu jo lapsuudessa. Joka ei töitä tee, sen ei syömänkään pidä.

Jari  Ehrnroth: Toivon tarkoitus. Kirjapaja 2014.

En ole varma, onko Jari Ehrnroothin viime vuoden lopulla ilmestynyt teos Toivon tarkoitus saanut kaikkea ansaitsemaansa huomiota. Yhtä tuikeaa moraalifilosofista ruoskintaa ei Suomessa ole nähty. Lukijasta riippuen kirjan parissa joko viihtyy, syyllistyy, huvittuu tai kauhistuu.

Ehrnrooth mielestä ei riitä, että ihminen tavoittelee hyvinvointia ja onnellisuutta. On pyrittävä yksilöllisiä tavoitteita suurempaan päämäärään: parempaan ihmisyyteen. Ehrnrooth listaa sen korkeimmiksi tasoiksi hyvyyden, totuuden ja kauneuden. Kulttuurievoluutio etenee, kun ihmiset tavoittelevat näitä asioita.  Jos hyvyyden, totuuden ja kauneuden tavoittelu unohtuu, kulttuuri taantuu.
Ehrnrooth mielestä viihtyminen, oleilu ja hyvinvointi eivät riitä. Hän haluaa ruoskia ihmiset tekemään töitä itsensä kanssa. Jos ihmiset unohtavat itsensä vain oleilemaan hyvinvointivaltioon, edessä on historian loppu ja ihmiskunnan tuho.

Aivan. Millaisia sanoja! Idealisessa suuruudessaan ne ovat yhtä kauniita kuin kauhistuttaviakin. Kaiken lisäksi ne osuvat suoraan perunalastupussin ja kaukosäätimen välissä kököttävän lukijan sydämeen. Moite on suorasukainen. Sinä siinä, henkinen vätys! Olet ajamassa länsimaista kulttuuria rappioon laiskanpulskealla tyytyväisyydelläsi.

Ehrnrooth ei  opeta, kuinka tulee elää ja ponnistella. Hän on puhdas moraalifilosofi, joka pyrkii tahkomaan teoriaa. Hänen visionsa toivosta ja Jumalasta kulkevat niin korkeissa sfääreissä, että lukija on vaarassa joko vieraantua tekstistä tai vetäytyä ironian linnakkeeseen. Se on harmi. Vähemmällä paasaamisella teos olisi lukijaystävällisempi.

Kirjailijan tinkimättömyyttä täytyy toki ihailla. Ehrnrooth on kirkasotsainen moralisti ja kilvoittelija, joka haaveilee uudesta ihmisyyden kehitysvaiheesta. Tällaiset puhtaat utoopikot ovat nykyään harvassa. Hän edustaa samaa ankaruuden koulukuntaa kuin esimerkiksi Antti Nylén paitsi että Ehrnrooth on paljon ankarampi, paljon ehdottomampi.
Filosofi on julkisuudessa kertonut viettävänsä askeettista ja kurinalaista elämää. On varmasti sietämätöntä olla kirkasotsainen kilvoittelija meidän muiden, laiskanpulskeiden hedonistien maailmassa. Hänenkaltaisilleen lienee vain kaksi vaihtoehtoa. On tehtävä kompromissi maailman kanssa ja siedettävä päivästä toiseen sen epätäydellisyytta tai vetäydyttävä omiin oloihinsa.

Toivon tarkoitus -kirjassa kiinnostavinta on mitä Ehrnrooth lausuu kulttuurista ja taiteista. Hän sälyttää niille melkoisen moraalisen tehtävän. Tähn tapaan:
Kulttuuri voi ylläpitää toivoa paremmasta ihmisyydestä tai se voi antaa periksi ja luopua jalostumisen haasteesta.
**
Kulttuuribarbariaa ei kukisteta sen omin asein massakulutuksen areeenoilla vaan päinvastoin eristäytymällä ja vaalimalla sitä, mitä barbaria ei koskaan voi tuotteistaa, koska se ei myy.
**
On luonnollista, että vapaat ihmiset haluavat viihtyä ilman paineita ja saada kirjallisuudesta sen mitä heidän mielensä tekee. Eivät he etsi teoksen ja lukijan välisen dialogin syvenemistä perimmäisten arvojen ja elämänfilosofian tasolle. He haluavat vain tyydyttää tunnetarpeensa ja arvostavat teoksia, jotka täyttävät tehtävänsä.
**
Rikos, porno, romantiikka.  Väkivalta, seksi rakkaus. Tämä kolminaisuus on lyhyt yhteenveto tunnetarpeita palvelevasta tarinakulttuurista.

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Kirjamessut 2015, osa 2

Kirjamessut, osa 2.

Niinistö ja Donner puhuvat.

Tekoheppien, pumpattavien lampaiden, keinovaginoiden jne. ero kirjamessujen myyntituotteisiin on marginaalinen, sillä täältäkin on tultu hakemaan  tyydytystä salaperäiseen nälkään, täyttymystä syysiltoihin loimuavan takkatulen  ja teurastaljan lisäkkeeksi.--- Tietenkin on myös saavuttu, mutta vain ikään kuin sattumalta, bongaamaan ohi lipuvia alan julkkiksia ja käytäviä kuluttavia silmäätekeviä - jakaako nimikirjoituksia Jari Tervo vai Ron Jeremy, sillä ei juurikaan eroa.
-- Jostain kantaa Panu Rajalan ääni hänen kertoessaan itsensä kanssa miltei yhtä kehnosta kirjailijasta, juhlavuottaan viettävästä Mika Waltarista.

Näin maalailee Ville-Juhani Sutinen kirjamessujen tarjontaa David Foster Wallacea käsittelevässä esseessään (teoksessa Mitä David Foster Wallace tarkoittaa). Tänäkin vuonna messuilla oli puhumassa Panu Rajala ja vietetään suomalaisen merkkihenkilön juhlavuotta. Kyseessa on tietenkin I.K. Inha, ja Rajala messusi Inhasta kertovasta uudesta romaanistaan (ja vetävästi muuten messusi).
Ja Sutinen tietenkin louskuttaa leukojaan. Kirjamessut ovat tärkeää peeärrää kirjallisuudelle ja lukemiselle. Messuilla käyvien koululaisten määrästä päätellen ne ovat myös parasta työtä uusien sukupolvien käännyttämiseksi kirjojen ääreen. Kenelläkään lukemisen puolesta huolissaan olevan ei ole varaa katsoa tällaista tapahtumaa pitkin nenänvarttaan edes leikillään.

Tänä vuonna vietin messuilla ehkä pidempään kuin koskaan ennen. Kävin kuuntelemassa, kuinka Panu Rajala avasi uusi näkökulmia I.K. Inhaan. Ei hänen elämäntyöhönsä, vaan ihminen-Inhaan. Yllätyin Sauli Niinistön ja Jörn Donnerin veljesmäisestä ja säpäkästi persooniin käyvästä keskustelusta. Kävin kuulostelemassa, mitä Claes Andersson sanoo runoudesta, Mirja Kärnä kävelemisestä, Jaakko Hämeen-Anttila keittokirjojen historiasta, Teemu Keskisarja suomalaisesta kirvesmurhaajasta ja Tommy Hellsten ihmisenä olemisesta. Harmittelin, että unohdin käydä kuuntelemassa mitä puhutaan historiallisista romaaneista, suomimytologiasta fantasiakirjallisuudessa, hyvästä lastenkirjallisuudesta ja Worlconista 2017. Ja aivan ehdottomasti harmittelin sitä, että unohdin käydä katsomassa, miltä näyttää ihminen, joka on kirjoittanut niin häikäisevän romaanin kuin Tarina merkillisestä rakkaudesta. (Carl Johan Vallgrenin uutta kirjaa en ole lukenut.)


Tänäkin vuonna päätin, että en osta yhtään kirjaa. Ostin vain kymmenen. Himoitsin ehkä sataa. Alla kuvasatoa.

Kirja...
... jonka hintalappu sai kulmat kohoamaan: Arto Mellerin Tuomiopäivän sävärit, 180e.
...joka aiheutti nostalgiasävärit: Runousopin perusteet. Pääsykoekirjani yliopistoon vuodelta -95.
...jonka näkeminen ilahdutti: komeat uusintapainokset Samuli Paulaharjun kirjoista
...jonka olisin jos olisin rikas: Maailma piirtyy kartalle. Tuhat vuotta maailmankartan historiaa. (Nurmisen säätiö julkaisee näyttäviä arvokirjoja).

Banderollivalinnasta pisteet Bazarille:

Banderollin koosta päätellen Suomen kuumin kirjailija (Sofin banderolli oli yhtä suuri) :


Ja kirjakasoja vielä:
Kirja, jonka
....olisin voinut ostaa lukeakseni ne uudestaan: Muirin legendaariset kävelykirjat 1800-luvulta
...näytti myyvän kuin häkä: Jonathan Franzenin Purity.
...joka on ollut pitkään lukulistalla: Luutnantti Onodan sota. Kertoo tositarinan Filippiineille kuuluvalla saarella kolme vuosikymmentä piilotelleesta  japanilaisesta, joka ei suostunut uskomaan, että sota on ohi.
...joka meni lukulistalle: sarjisversio George R.R. Martinin Game of Thrones -sarjasta


Ostoskassiin päätyi mm. Juha Hurmeen Nyljetyt ajatukset, kiinalaista runoutta (Bei Dao), Minna Eväsojan tutkimus Teetaide ja runous sekä August-voittaja, Carl-Henning Wijkmarkin Saapuva yö.


Marraskuun lukuhaasteen kirjat

Marraskuun Lukuhaaste 2015 starttasi tänään. Viime vuonna Karo Hämäläisen haasteeseen tarttui yli seitsemäntuhatta lukijaa. Kokosin oman marraskuun pinoni nopeasti eilen. Mukaan oli tarkoitus lisätä jokunen klassikko, mutta sopivaa ei löytynyt. No. Olisihan lukematonta Mukkaa ollut hyllyssä.


Viime vuonna pino näytti tältä. Aben Woman in the Dunes jäi nopeasti muisteltuna ainakin lukematta.



Kirjamessut 2015: osa I


Viime vuonna Helsingin kirjamessut  tuntuivat tavanomaista onnistuneemmilta. Tänä vuonna tuli sama tunne. Kirjapinojen äärellä oli tungosta, messukassoilla kiersi pitkät jonot ja koko hallissa vallitsi hyväntuulinen, tarmokas fiilis.
Mitä jäi päällimmäiseksi mieleen kolmen päivän messurupeamasta?
Ennen kaikkea se, että alalla on haistettavissa jonkin sortin optimismia. En tiedä, onko tämä harhaa. Vaikka myynti rämpii, kirja on vahva ja sen eteen tehdään PR-työtä aivan toiseen tapaan kuin vaikka  viitisentoista vuotta sitten. Näppituntumani tosin on, että ihmiset jakautuvat lukemisen suhteen entistä jyrkemmin. Jotka eivät lue, eivät lue. Lukevat ihmiset sen sijaan harrastavat kirjaa monin tavoin: käyvät messuilla ja muissa kirjatapahtumissa sekä seuraavat blogeja.

Tänäkin vuonna olin ruksinut messuesitteestä hyvänlaisesti minua kiinnostavia puheenvuoroja ja messuesite oli hiirenkorvilla ennen tapahtumaa. Osa esitelmistä unohtui kirjahurmiossa. Osan kävin kuuntelemassa. Eniten odotin lauantain tunnin mittaista Parnasson kirjallisuuskeskustelua, johon osallistuivat kustannusjohtaja Anna Baijars, Kari Hotakainen ja kriitikko Anna Tomi. Tämä blogipostaus keskittyy tuohon keskusteluun.

Paneelin vetänyt Karo Hämäläinen haastoi keskustelijat kiintoisalla kysymyksellä siitä,  mitä kirjallisuushistoriaan jää 2010-luvusta. Hän peräänkuulutti kannanottoja kirjallisuuden estetiikkaan. Aiheeseen tartuttiin rakenteiden ja kustantamisen murroksen kautta. Nostettiin esiin tutut asiat, kuten kentän jakaantuminen. Isot kustantajat ovat entistä isompia ja lukuisat  pienet kulkevat kirjallisuuden etunenässä ja uudistajina.

2010-luvun kirjallisuuden estetiikasta tuli jokunen huomio. Puhuttiin autofiktion eli fiktiivisten omaelämäkertojen esiinmarssista ja kerronnallisen tietokirjallisuuden sekä tositarinoiden vahvasta noususta. Baijars mainitsi historiallisen romaanin "kukoistavan ainutlaatuisella tavalla". Tomi nosti esiin lainatun materiaalin tulon runouteen. Kirjallisuuden monimuotoisuus tunnustettiin. Syntyy isoja kansainvälisiä kirjailmiöitä, ja bestsellerit ovat maailmanlaajuisia. Niiden vastapainona on kirjallisuuden estetiikkaa uudistavia teoksia, esimerkkinä mainittiin Laura Lindstedtin Oneiron.

Tunnin mittaisen keskustelun kiinnostavimman puheenvuoron käytti Baijars. Se koski viikko ennen Hesan messuja järjestettyjä Frankfurtin kirjamessuja. Baijars valotti kansainvälisistä oikeuksista käytävää kilpailua; tavalliselle lukijallehan tämä kulissien takana käytävä kustantajien kilpajuoksu ei näy.
Tänä syksynä tavallista suurempi messuhysteriä syntyi kuulemma romanialaisen Eugene Chirovicin teoksen Book Of Mirrors ympärille.  Muun muassa Saksasta 11 isoa kustantajaa kisasi teoksen oikeuksista. Niistä päädyttiin maksamaan huikeat puoli miljoonaa euroa. 
Toinen hype syntyi Baijarsin mukaan ruotsalaisen omaelämäkerrallisen teoksen ympärille. Nimi ei jäänyt muistiini, mutta kirja kertoo tositarinan 44-vuotiaasta naisesta, joka menettää isänsä, masentuu ja nousee henkisestä lamaannuksestaan kesyttämällä villin haukan.
Tämä kirjamaailmaan liittyvä arvaamattomuus on aina yhtä kiehtovaa. Kuten Baijars totesi, menestystarinat ovat usein täydellisiä yllätyksiä.

Kirjamessuraportti osa 2 täällä.